Ateenan liikenneministeriö torstaina: valtio vastasi yrittäjien protestiin kemiallisilla aseilla.

Kreikan hallitus antoi keskiviikkona kuljetusalan yrittäjille poikkeustilalakiin perustuvan henkilökohtaisen työmääräyksen (tai "siviilikutsunnan", politiki epistratefsi, civil conscription). Määräys mahdollistaa myös kuljetuskaluston pakko-oton armeijan käyttöön, jos kuljettajat eivät itse suostu niitä ajamaan. Henkilökohtainen työmääräys velvoittaa töihin toimiluvan menettämisen ja jopa vankeustuomion uhalla.

Seuraavana aamuna joukko lakkolaisia kahakoi mellakkapoliisin kanssa liikenneministeriön edustalla. Torstai-iltana lakkokomitean ja hallituksen väliset hätäneuvottelut kariutuivat, ja perjantaina kuljettajien yleiskokous päätti jatkaa lakkoa työmääräyksestä huolimatta.

Myöhemmin perjantai-iltana mellakkapoliisijoukot ilmestyivät öljynjalostamon terminaalille Thessalonikissa tarkoituksenaan suojata armeijan käyttöön määrättyä autoa, mistä seurasi yhteenotto rekkaa puolustaneiden lakkolaisten kanssa. Valtamedian raporttien mukaan armeija on kuitenkin jo aloittanut polttoainetoimitukset. From the Greek Streets -blogi kertoo seuraavansa tilannetta.

Kreikan rekkakuskit ovat olleet lakossa viisi päivää vastustaakseen tähän asti suljetun kuljetusalan avaamista kilpailulle ja kansainvälisille suuryhtiöille. Liikenne maassa on hiljennyt, kun polttoainekuljetukset ovat olleet pysähdyksissä ja bensa-asemien tankit tyhjentyneet. Kuljetusalan liberalisointi on yksi IMF:n ja EU:n myöntämän hätälainan ehdoista.

Poikkeustilavaltuuksien käyttö työtaistelujen murtamiseksi ei ole Kreikassa aivan yhtä poikkeuksellista kuin Suomessa: niitä on vuoden 1979 jälkeen käytetty nyt seitsemän kertaa. Suomen lainsäädännössä työvelvollisuudesta ja omaisuuden pakkoluovutuksista poikkeusoloissa säädetään valmiuslaissa (esim. pykälät 23 ja 33).

Kotikaupunkiini Jyväskylään on saapunut vuosittainen rallisirkus. Kuuntelen sen kaikkinaisuutta parhaillaan parvekkeellani. Kiihdytysautot pörrää, helikopterit surraa ja Hannikaisenkatu on jo alkuillasta hetken mahassa vierähtäneen kebabrullan peitossa. Pakko todeta silti, että olen ralli-ihmisiä. Pidän vaan ehkä vähän erilaisesta rallista.

Useimmiten olen paennut rallien alta joko maalle tai muihin kaupunkeihin sivilisaation pariin. Tänä vuonna en kuitenkaan malta jättää rallikokemusta väliin, ja osallistunkin paikallisiin Reclaim the Streets -katukemuihin.

Reclaim the Streetsissä vaaditaan vapaata kaupunkitilaa, kyseenalaistetaan kaupunkien kehittäminen pääoman ehdoilla, torjutaan Jyväskylän kaupungin julkinen rahoitus ralleille, sekä nostetaan julkiseen keskusteluun rallien kautta ympäristön ekologiaan ja ilmastonmuutokseen liittyviä kysymyksiä. Lisäksi pidetään hauskaa yhdessä. Tai näin ainakin minä luetteloisin tapahtuman tiiviisti. Kiteytymänä erityisesti ne positiiviset vibat. _b

Vuosittain rallien alla väännetään useimmiten samat, joskin herkulliset, kelat rallin ystävien ja niitä vastustavien välillä. Asettuupa joku jopa liberaalisti kiistakysymysten välimaastoon. Väittelyissä on ituhippejä ja ralliurpoja. On pääoman riistoa ja Juha Kankkusta. On tanssia ja sitten on erikoiskoeaamun kankkusta. On päästöjä ja tuhansien rallikansalaisten voitonjuhlaa. On julkisten varojen väärinkäyttöä ja mittavia yritystuottoja. Katsokaas, vastakkainasettelujen aika ei ole ohi.

Sivumennen sanoen pidän kaupungin rahoitusta ralleihin asiana, jota ei voi hyväksyä. Julkisen varallisuuden siirtoa yksityisille laidunmaille perustellaan sillä, että satsaus ralleihin tuottaa kuluttamisen kautta tukun pätkäduunia ja tuloja yrityksille. Loppujen lopuksi rahat kiertää kaupungin kassaan takaisin verotuksen kautta. Ongelmana ei ole niinkään kiertokulku, vaan yhteisten resurssien uudelleen järjestely.

Vallitsevassa tilanteessa, jossa uusliberalistisen julkisen vallan tehtävänä on pikemminkin yksityistää yhteisiä resursseja, kuin kehittää ja synnyttää uusia, varallisuuden kierto takaisin kaupungin kassaan ei tarkoita satsausta yhteiseen hyvään. Päinvastoin.

Kun lähikirjasto viedään lähiöstä tai terveysasema toisesta, ei sitä ralliskaboilla myöskään uudelleen avata. Satsaukset yhteisvaurauden ulkopuolelle, tässä tapauksessa ylikansallisen pääoman läpäisemiin ralleihin, heikentävät yhteisiä resursseja juuri niillä alueilla, joissa niitä kaivattaisiin eniten. Harvojen taskuja suositaan yhteisen kustannuksella. Laajemmin on kyse siitä, että kaupungin eri alueet eriytyvät sosiaalisesti ja pääsy yhteisiin resursseihin heikkenee. Pitäisi sitten olla pätäkkää, millä päivittää omaa hyvinvointiaan. Rallit vastaan lähipalvelu. Kyllä, kutakuinkin niin yksinkertaista se on.

Mutta tämän mainitseminen ei ollut kirjoituksen tarkoitus.

Kun vaadimme vapaata kaupunkitilaa, meidän tulee muistaa, että kapitalisti on sen myös meille valmis antamaan. Hetkeksi.

Meidän pitää vaatia koko kaupunkia. Reclaim the Streetsistä Reclaim Everythingiin. ”Kaupunki meille!”, kuten olen kuullut huudettavan. Vapauksien sijaan voimme myös puhua oikeuksista. Meillä on oikeus kaupunkiin.

Pikakelaus vuoteen 68. Ranskalaisen filosofin Alain Badioun mukaan vuodesta -68 alkanut kymmenkunta vuotta ympäri maailmaa potentiaalisena elänyt yhteiskunnallinen muutos perustui keskeisesti siihen, että erilaiset muutosvoimat yhdistyivät. Opiskelijat marssivat yliopistoilta tehtaisiin, ammattiliitot naapurustoon, ja sitten mentiin porukalla kaduille.

Silti, kyse ei ollut niinkään yhdistymisestä kuin siitä, että väki liikkui. Se liikkui pois niiltä yhteiskunnallisilta positioilta, joihin järjestelmä oli sen hiljalleen ujuttanut. Lopulta se asettui yhdessä sen aikaista kapitalistista komentoa vastaan. Väki teki tämän ennenkaikkea kaupunkitilassa pyrkimyksenään järjestää uusiksi kaupungin hallinta, hierarkiat ja resurssien jako.

Liike pakotetuilta positioilta politisoi staattisen poliittisen kentän. Yhtään vuotta 68 nostalgisoimatta, tässä kaavassa on edelleen jotain ytimekästä.

Tänään yhä useampi meistä on ulossuljettu. Olemme osattomia siitä poliittisesta kentästä, jossa meitä koskevat päätökset tehdään. Tehokkuuden nimeen vannova yhteiskunnallinen koneisto pyrkii muun muuassa kasvatus- ja koulutusjärjestelmän kautta pakottamaan jokaiselle kykyjään vastaavan paikan tuotannossa. Sama pätee jokaisen poliittiseen asemaan. Kunkin pitäisi olla paikallaan: politiikka poliitikoille ja asiantuntijoille. Turhauttavasta staattisuudesta, epävarmuudesta ja elämän hallinnan katoamisesta toisten käsiin nousee kuitenkin tarve lähteä liikkelle, järjestää elintila ja elämänmuodot uusiksi.

Vain osattomat voivat tehdä politiikkaa, sen varsinaisessa, yhteiskunnalliseen muutokseen tähtäävässä mielessä. On pistettävä ralliksi – ihan epätavalliseksi ralliksi. Väki, joka on liikkeessä ei kinastele pöydältä tippuvista murusista tai niiden jakamisesta, vaan vaatii kaiken. Kaiken vaatiminen on perusta muutokselle.

Vaatikaamme oikeutta kaupunkiin. Vaatikaamme kaikki. Kun muutamme radikaalisti käsityksemme kaupungista ja sen hallinnasta, emme enää vaadi yksilöllisiä oikeuksia kaupunkilaisina. Sen sijaan vaadimme kollektiivista oikeutta muokata kaupunki sellaiseksi kuin haluamme – tulla sellaiseksi kuin haluamme.

Mielenkiintoista muualla:

• News – Climate change should be billed as a ‘health’ not ‘environmental’ disaster – The Ecologist – Moni on iloinen ja ylpeä siitä, että heidät saatiin lopettamaan tupakointi…. "Public may be more likely to accept responsibility for climate change and support mitigation action if they see it as a threat to human health"
• Associated Press Of Pakistan – Five-day week saves millions – [a change from six-day to] The five-day week system adopted by the government has saved millions of rupees in fuel and energy costs, besides enhancing efficiency and improving social life of the people, a survey said.
• Suomen Afganistan-joukot voivat kasvaa jopa 195 sotilaaseen – Kotimaa – Vapaalla – Ilkka.fi – Suomella voi ensi vuonna olla Afganistanissa jopa 195 sotilasta tämänhetkisen 121 sotilaan sijaan…Viime kesä oli Suomen kriisinhallintatoiminnassa äärimmäisen poikkeuksellinen, kun suomalaissotilaat olivat tulitaisteluissa tai niitä lähellä lähes viikoittain…Suomi valmistautuu osallistumaan EU-operaatioon Somaliassa lähettämällä yksittäisiä sotilaskouluttajia Ugandaan.
• WikiLeaks Bombshell on Afghan War: What You Need to Know | The Nation –
• Demokratia ja sananvapaus ovat heikentyneet – HS.fi – Pääkirjoitukset – Lainvalmistelun käytännöt – voisi puhua valmistelukulttuurista – ovat muuttuneet olennaisesti tämän ja viime hallituksen aikana. Tärkeintä näyttää olevan hallitusohjelmaan kirjatun tai muuten poliittisesti tavoitellun ratkaisun aikaansaaminen nopeasti ja tehokkaasti. Päätökset tehdään riippumatta erilaisista näkemyksistä ja käydystä keskustelusta, joka kuuluu demokratiaan elimellisesti. .. Vain hiukan kärjistäen voidaan sanoa lainvalmistelusta tulleen teatteria, jossa eri tahojen kuuleminen näyttäytyy hidasteena, eräänlaisena prosessiin kuuluvana välttämättömänä pahana.
• Pyöräilyä Helsingissä: Ajoradalla ajaminen – Ristiriitatilanteita muodostuu siksi, että pyöräilijöille ei sallita kulkemista muiden ajoneuvojen tapaan, vaan heidät on pakotettu epäloogisille, ahtaille, kiemurteleville ja poukkoileville reiteille. Jos kaikki ajoneuvot noudattaisivat samoja sääntöjä ja kulkisivat samoja reittejä, liikenne olisi ennakoitavissa ja yllättäviä tilanteita syntyisi vähemmän.
• Brooklyn Eagle, Bay Ridge Eagle Brooklyn, NY :: You, Too, Can Keep Chickens in Your Backyard – vai voinko?
• Green Column – Rethinking the Measure of Growth – NYTimes.com – But economists like Mr. Xie and Mr. Rao warn that even with greener development, the result may still be the same if the goal remains an American-style standard of living. Asia may instead need to carve out a vastly different vision of prosperity that does not rely on ever-increasing levels of material consumption. And in what represents a bit of strange casting, some economists say the answer may lie in drawing on Asia’s religious traditions — Shinto, Taoism, Buddhism and Hinduism — with their emphasis on harmony with nature and self-denial.
• Radio helsinki – Helsingin Henki 21.7.2010 – 28-vuotias Leo on valinnut olla asunnoton. Fillaroinnista kiinnostunut Leo rassailee usein pyöränsä sosiaalikeskus Satamassa, jonka pihalla Helsinkiin rantautuneet romanikerjäläiset asuvat. Satamasta hänet tälläkin kertaa löydettiin. Seuraavassa Leo kertoo valintansa syitä ja siitä miten Helsingissä pärjää asunnottomana.
• New Tactics | Staying Safe: Security Resources for Human Rights Defenders – paljon hyviä vinkkejä ja linkkejä nettiyksityisyyden parantamiseksi.

Edellinen Tuleva kapina -lukupiirin postaus käsitteli työn ristiriitoja. Kirjan neljännessa luvussa laskeudutaan metropolin kadulle tutkimaan kaupungin tapahtumia. Tosin sillä ei ole väliä, onko kyseessä Mannerheimintie vai pihtiputaalainen hiekkatie, koska kirjan mukaan molemmat tuntuvat samoilta:

We’ve heard enough about the “city” and the “country,” and particularly about the supposed ancient opposition between the two. From up close or from afar, what surrounds us looks nothing like that: it is one single urban cloth, without form or order, a bleak zone, endless and undefined, a global continuum of museum-like city centers and natural parks, of enormous suburban housing developments and massive agricultural projects, industrial zones and subdivisions, country inns and trendy bars: the metropolis. Certainly the ancient city existed, as did the cities of medieval and modern times. But there is no such thing as a metropolitan city. All territory is synthesized within the metropolis. Everything occupies the same space, if not geographically then through the intermeshing of its networks.

Metropoli tarkoittaa kaupungin ja maaseudun yhtäaikaista kuolemaa. Ne herätetään henkiin zombeiksi metropolin museoon, pääsymaksulla tietenkin. Planeetan pinta täytetään lasilla ja teräksellä eli materiaaleilla, jotka ovat kovia, kestäviä ja läpinäkyviä ja joihin ei jää jälkiä elämästä. Yhteiskunta lentokenttäistyy. Kaikkialla arkkitehtuuri alkaa muistuttaa lentokenttää – ja lentokenttä muistuttaa mediakeskusta, mediakeskus koulua, koulu sairaalaa, sairaala innovatiivista uusmediafirmaa, jne.

Lentokenttä on epätila, joka voisi sijaita missä tahansa, jonka läpi on tarkoitus vain virrata ja jossa voisi periaatteessa tapahtua mitä tahansa. Kaikesta tilasta pyritään tekemään läpinäkyvää, neutraalia ja yhdenmukaista. Tilan ainoa tarkoitus on optimoida sen läpi virtaavien ihmisten, tavaroiden, tietojen, rikoksien, tautien ja muiden ainesten määrä ja frekvenssi.

Pelkkä arkkitehtuuri ei riitä metropolin virtauksen joustavaan hallinnoimiseen. Lisäksi tarvitaan armeija ja poliisi, jotka kehittyvät käsikynkässä. Metropoli on matalan intensiteetin sodankäynnin maastoa. Siellä vallitsee jatkuva poikkeustila, jonka näkyviä edustajia ovat siirtolaisten leirejä hajottavat poliisit, mahdollisia tägääjiä tönivät vartijat ja kadulla partioivat sotilaat. Kortteleita halkovat rintamalinjat ja turvallisuustarkastukset, aivan kuten lentokenttiä, vaikka tarkastukset perustuisivat etupäässä “vain” tuhansiin valvontakameroihin ja rintamalinjat koostuisivat “vain” kauppojen varashälyttimistä, lasista, teräksestä ja mainoksista.

On metropolissa elämääkin jäljellä. Kalliossa on niin boheemia, että Lonely Planet aloittaa Helsingin kierroksensa sieltä. Sompasaaressa asuu 75 romania sosiaalikeskuksen pihalla. Itä-Helsingissä on kuulemma “likaista ja elävää”. Paha vain että porvarit eivät tiedä mitä tehdä tälle elämälle: pitäisikö sen antaa tuoda pittoreskiutta kaupunkikuvaan vai pitäisikö se siivota vankilaan “turvallisuuden” nimissä?

Siinä on Näkymättömän komitean analyysi auki kirjoitettuna. Komitealla on myös ehdotus vastarinnasta. Metropolin funktio on mobilisoida väki loputtomaan kiertokulkuun, joka vastaa pääoman loputonta kiertokulkua. Yksinkertainen vastarinnan muoto on demobilisaatio. Jos metropolia hallinnoidaan virtauksilla, niin hallintaa vastaan voidaan hyökätä tukkimalla virtauksia. Metropoli sekoaa, jos sen sähkölinjat katkaistaan, tietoliikenneletkut leikataan, päätie tukitaan tai rautatieasema vallataan. Vastaavasti työpaikoilla voidaan mennä lakkoon, yliopistossa voidaan estää pääsykokeet ja valmistuminen, ja niin edelleen. Virtauksien hidastaminen tekee vahinkoa, ja niiden pysäyttäminen on pääomalle kuolemaksi.

Toinen vastarinnan muoto on virusten levittäminen ja “piratismi”. Metropolin virtauksiin voi injektoida kapinallisia epidemioita. Esimerkiksi Helsingissä talon- ja kadunvaltauksista tuli 2007 suorastaan muoti. Katutaide voi olla sienimäisesti leviävää vastarintaa, tai se voi olla seksististä urpoilua, riippuu taiteilijasta. Tajunnette pointin.

Kolmas tapa vastustaa hallintaa on käyttää metropolin tarjoamaa infrastruktuuria hyväksi ja organisoitua. Kun Yhdysvallat toi Irakiin metropolin ja tietoverkot, kapinalliset ottivat molemmat omikseen ja potkivat amerikkalaisia näiden itse tarjoamalla teleinfralla.

Ensin mainittu metodi eli demobilisaatio ja tukkiminen esiintyy tekstissä vahvimpana. Siinä on kuitenkin kolmenlaisia ongelmia. Ensiksi se ei kohdistu tarkasti kehenkään, toisin kuin klassinen työtaistelu eli lakko, jolla painostetaan tiettyä kohdetta. Toiseksi se saattaa tuottaa sivullisille enemmän vahinkoa kuin perinteiset työtaistelut. Jos leipomot seisovat lakon vuoksi, niin mikäs siinä, se ei ole iso vaiva, mutta jos joku katkaisee asuinalueelta sähköt ja veden, niin jokaisen asukkaan elämä vaikeutuu huomattavasti.

Kolmanneksi voidaan kysyä, kuinka rakentavaa tukkiminen on. Jos sillä painostetaan kaupunkia johonkin tiettyyn suuntaan tai pyritään liikkeen tai alueen rakentamiseen, niin hyvä. Näkymättömän komitean kirjoittajilla tuntuu kuitenkin olevan mielessä insurrektionistinen kaaos kaavalla “tarvitaan täydellinen katastrofi, niin ihmisten välille syntyy uusi solidaarisuus ja ihmiset voivat tuottaa uuden maailman”.

Hedelmissä oli syksyllä 2008 kaupunkia käsittelevä trilogia:

1. Kaupunki on skitso
2. Kaupunki on kahtiajakautunut
3. Kaupunki elää köyhyydestä

Tuleva kapina -lukupiiri:

1. Johdanto ja ensimmäinen piiri: Harhautuksia | Hedelmiä | Multitunes
2. Toinen piiri: Harhautuksia | Hedelmiä | Multitunes
3. Kolmas piiri: Harhautuksia | Hedelmiä | Multitunes
4. Neljäs piiri: Harhautuksia | Hedelmiä | Multitunes

Yhdysvaltain liittovaltion tuomari on estänyt Arizonan siirtolaislain kiistellyimpien kohtien voimaantulon, kirjoittaa The New York Times.

Laki olisi tullut kokonaisuudessaan voimaan eilen, mutta liittovaltion tuomari Susan Bolton esti ainakin toistaiseksi sen kiistellyimpien kohtien voimaantulon keskiviikkona. Arizonan osavaltio aikoo vedota päätöksen kumoamisen puolesta, ja lain uskotaan lopulta päätyvän korkeimman oikeuden käsiteltäväksi, kertoo NY Times.

Laki olisi mm. antanut poliisille valtuudet pidättää laittomaksi siirtolaiseksi epäilemänsä henkilö, jos tällä ei ole mukanaan laillisuudestaan kertovia asiakirjoja. Tuomari Boltonin mukaan Arizonan siirtolaislaki astuu siirtolaisasioista pääosin huolehtivan liittovaltion tontille, ja saattaisi “huomattavalla todennäköisyydellä” johtaa siirtolaistaustaisten henkilöiden tarpeettomiin pidätyksiin.

NY Times: Judge Blocks Arizona’s Immigration Law (28.7.10)

NY Times: Ruling Against Arizona Is a Warning for Other States (28.7.10)

Viisisataa venäläistä hallitusta vastustavaa aktivistia hyökkäsi erään Moskovan esikaupungin pormestarin toimistoa vastaan. He vastustavat hallituksen hanketta rakentaa Khimkin metsään moottoritie, Kommersant raportoi.

Mielenosoittajat kokoontuivat Moskovan keskustassa eilen (28.7.) ja matkustivat lähijunalla Moskovan pohjoiseen esikaupunkiin, Khimkiin, aseistettuna ilma-asein ja pesäpallomailoin, sanomalehti kertoo. Poliisi pakeni jouduttuaan kivi- ja pullosateeseen ja ketään ei pidätetty, Kommersant toteaa.

Sanomalehden mukaan anarkistinuoret sytyttivät soihtuja ja yrittivät tuhota pormestarin toimiston pääoven kirveellä. Viiden minuutin pikaprotestin aikana rakennuksen seinään ilmestyi spraymaalaus ”Pelastakaa Venäjän metsät”.

Joukko naamiomiehiä hyökkäsi viikonloppuna luonnonsuojelijoiden leiriin Khimkin metsässä, Kommersant toteaa. Paikallislehden toimittaja Mihail Beketov hakattiin melkein kuoliaaksi vuonna 2008 hänen kampanjoituaan Khimkin metsän tuhoamista vastaan.

Viikko sitten, perjantaina 23.7. poliisi kiinniotti kaksi toimittajaa ja viisitoista mielenosoittajaa Khimkin metsäleiristä.

Lähteet: signalfire.org: Russian Anarchist Mob Attacks Mayor’s Office Near Moscow ja signalfire.org: Police detain Moscow forest activists

by milla — she=he

Human interaction is like a maze. Endless opportunities to be lost and found.

This is an empathy guess for one of the moderators of an online nvc practicing group called synergycommunication, (with the un-moderated spin-off group: ponderingNVC).

I’ve asked for clarity and honesty in regards to how the moderation is done, and this is my empathy guess for why my recent request was declined:

.

you feel afraid? you have fear? you imagine that clarity and honesty would trigger judgment? you fear being judged? you fear that your feelings and needs won’t matter? — you have a need for emotional safety? empathy?

.

.

Try a cup of this?

by Milla — she=he

Today’s song: We don’t need another hero – Tina Turner

Having a closer look a the hero of our story - A White Guy with a Whip and a Gun. Standing in front of a map of the world. Ready to take action.

.

I have a horrible gum infection caused by bad dental hygiene and a slooowly growing wisdom tooth. Not very interesting – but for sure on my mind since some days

Anyhow. I’m reading a lot, and been talking a lot, and doing the usual observing, interacting and learning. Recently watching videos from youtube with television series from when i was growing up, with the white man as the hero of every story. White women are also white, and more of our relation to the main character in history – the “hero” of our story – and some on how we participate in white-supremacist-capitalist-patriarchy can be read here.
.

.

And a random program, giving a different perspective of “the white man’s burden” of bringing “civilization” to the rest of the world:

The History of Racism – Episode 1

The History of Racism – Episode 2

The History of Racism – Episode 3

Tulevan Kapinan Neljäs piiri käsittelee kaupunkitilaa. Maaseutua ja kaupunkia ei enää voi erottaa toisistaan. Kumpaakaan ei enää ole Tulevan Kapinan mukaan olemassa vaan molemmat ovat osa metropolia:

“Olemme kuulleet riittävästi ”kaupungista” ja ”maaseudusta”, sekä etenkin niiden mukamas muinaisesta vastakkainasettelusta. Katsottiin sitä läheltä tai kaukaa, ympärillämme oleva ei ole mitään sellaista. Se on yksi ainoa urbaani kudos, ilman muotoa tai järjestystä, lohduton vyöhyke, loputon ja määrittämätön, globaali jatkumo museomaisia keskustoja ja luonnonpuistoja, suunnattomia asuinlähiöitä ja massiivisia maataloushankkeita, teollisuusalueita ja asuinalueita, maaseutukievareita ja trendibaareja: metropoli. (…) Metropoli syntetisoi kaikki alueet.” 

Teksti käsittelee sitä, kuinka metropolissa kontrolli ja viihde kietoutuvat yhteen: viihde ja kuluttajuuden aikaansaama tuotteistettu nautinto harhauttavat meitä näkemästä kontrollia, joka samanaikaisesti hiipii elämäämme vartioiden, poliisien ja valvontakameroiden kautta .  Oikea elämä siivotaan pois urbaanista tilasta, jäljelle jäävät vain keskiluokan elottomat asunnot ja  uniformiset virastotalot, jotka voisivat olla missä tahansa ja mitä tarkoitus varten.  Pitkälti metropolia käsitellään tekstissä liikkeen kautta.

 ”Se  [Metropoli] on myös olentojen ja asioiden virta, joka kulkee valokuituverkoissa, luotijunissa, satelliiteissa ja valvontakameroissa, pitäen samalla huolen siitä ettei tämä maailma koskaan lakkaa kulkemasta suoraan kohti tuhoaan. Se on virta joka haluaisi vetää kaiken mukaansa toivottomaan liikkeeseensä, mobilisoida meidät kaikki. Se on virta jossa informaatio takoo meitä kuin se olisi vihamielinen voima. Jossa ainoa jäljelle jätetty asia on pakeneminen. Jossa käy vaikeaksi odottaa vielä yhtä metrojunaa.

Kun kommunikaation ja liikkumisen keinot leviävät, ja niiden myötä houkutus olla aina jossain toisaalla, meitä revitään jatkuvasti pois olemisesta tässä ja nyt. Hyppää intercityyn tai expressbussiin, tartu puhelimeen – jotta voisit olla jo menossa.”

Metropolin tilat määrittyvät liikkeen kautta.  Ei ole vapaata kaupunkitilaa, joka olisi avoin epäkaupalliselle toiminnalle, yhteisöjen rakentamiselle ja elämällemme tässä ja nyt.  Ei ole aikaa pysähtyä vaan täytyy koko ajan liikkua, ajatella jo seuraavaa paikkaa, jonne on menossa,  kuluttaa ja tehdä työtä.  Näin julkinen tila ja yksityinen tila limittyvät: kuljemme julkisen tilan läpi yksityisessä kuplassamme  kohtaamatta toisiamme.  Suurin osa kaupunkitilasta on suunniteltu läpikulkua varten. Pysähtymiseen ja kohtaamisiin tarkoitetut paikat muodostavat toisenlaisia toiminnan pakkoa: kahviloissa ja baareissa on ostettava jotakin.  Näin yhteisölliset tilat määräytyvät ennen kaikkea yksityisen kuluttajuuden kautta.

Kauppakeskukset muodostavat puolijulkisen tilan, jossa  maksavana asiakkaana liikkuminen on sallittua, mutta jossa kokoontuminen ja oleskelu nähdään epätoivottavana. Etenkin nuorten kokoontumista kauppakeskuksissa on pyritty kontrolloidaan mitä oudoimmilla tavoilla.  Lue Dan Koivulaakson kirjoitus  teinikarkoittimien käytöstä Lahdessa ja muutenkin julkisen tilan kontrollista ja haltuunotosta täältä.

Neljäs piiri ei kuitenkaan käsittele metropolissa tapahtuvia toisenlaisia virtauksia:  tilan haltuunottoa ja julkisen tilan toisenlaista käyttöä. Näkymätön komitea painottaa ratkaisuna sen sijaan metropolin liikkeen pysäyttämistä: blokkauksia, satamalakkoja ja sabotaaseja sähköverkkoon. Itse näen tärkeämpänä pohtia, miten kaupunkitilaa voisi ottaa haltuun toisenlaiselle liikkeelle, miten anonyymiin julkiseen tilaan voisi tuoda takaisin sieltä pois siivottuja kollektiivisen toiminnan ja elämän virtauksia.

Esimerkkinä tällaisesta kaupunkitilan haltuunotosta on Feministinen kollektiivi. Feministisessä kollektiivissa on alettu kartoittamaan omaa kaupunkiamme  kuljeskelujen kautta Precarias a la derivan  ja Situationistisen menetelmän hengessä.  Feministisessä kollektiivissa on tehty karttoja omista reiteistämme kaupunkitilassa ja pohdittu, miten valta ja sukupuoli, yksityinen ja julkinen kytkeytyvät kokemukseemme kaupungista.  Lisäksi on menty paikkoihin, jotka ovat olleet luotaantyöntäviä ja anonyymeja, kuten kaupungintalolle, joka on avoin kaikille, mutta suunniteltu anonyymiksi  ja kliiniseksi virastotalon aulaksi tai yliopistontiloihin, jotka on tehty suorittamista tai läpikulkua varten tai joissa muuten opiskelijat eivät juuri käy.  Ottamalla nämä paikat haltuun kollektiiviseen kokoontumiseen ja oleskeluun tai vaikka brunssin syömiseen, olemme muuttaneet tilojen merkitystä ja käyttötarkoitusta ainakin väliaikaisesti.

Toinen esimerkki tilojen haltuunottamisesta on talvella järjestetty Commonwealth-lukupiiri. Järjestimme lukupiiriä myös tiloissa, jotka olivat kuluttamista tai anonyymia liikkumista varten.  Yksi tapaaminen pidettiin Kampin kauppakeskuksen ylimmässä kerroksessa, jossa oli hyvin tilaa lukupiirikokoontumiselle.  Tällä tavalla kaupallinen tila otettiin haltuun epäkaupalliselle kollektiiviselle toiminnalle ja keskusteluille. Toinen tapaaminen pidettiin metrossa. Liikkumalla päämäärättömästi ja keskustellen yhdessä lukupiiri muutti ajatusta siitä, mitä metrossa tulisi tehdä.

Jokaiselle löytyy omia tapoja siihen, miten kaupunkitilaa voi ottaa haltuun ja minkälaisia vastarinnan muotoja siellä voi tehdä. Siksi tuntuukin hyvin yksipuoliselta lähestyä vastarintaa pelkästään metropolin virtausten pysäyttämisen kautta: samaan aikaan kun pyrimme katkaisemaan kapitalismin luomia virtauksia, meidän on luotava uusia virtoja ja liikkeitä.

Lue  Neljännestä piiristä lisää Multitunesista: The Metropolis

Ja Kolmannesta piiristä:
Multitunes: Work is never over
Vallankumouksen Hedelmiä: Kaikkien maiden työläiset – rentoutukaa!

Alla lista mahdollisesti sivuille lisättävistä blogeista ja lehdistä:

Sosialismi.net, oli “liian” marxilais-leninistinen ja liian vähän aktivistinen viime vilkaisulta.

Another scene is possible, liikaa henkilökohtaista valitusta ja parempana syynä blogin englanninkielisyys.

mä en vaan osaa olla hiljaa, näyttäis olevan liikaa henkilökohtaista valitusta.  Tai liian vähän politiikkaa.

klubi, filosofia klubi.  Ehh, hankala sanoa, varmaan parempi vaan lisää.

hunajataivas, hunajameri, lisää tarpeettoman henkilökohtaista.

Lisään klubin ja sosialismi.netin, jos keksit hyvän syyn lisätä muita tai on jotain sanottavaa, kommentoi.

Kerjäämisperformanssi 10.9.2010 klo 16-18

Kerjätään yhdessä, kun se on vielä laillista! Kokeillaan miltä kerjääminen tuntuu ja miltä ydinkeskusta näyttää, jos sadoittain helsinkiläisiä kerjää samaan aikaan kortteleissa Kolme sepän patsaan läheisyydessä. Tempaus on yleinen ja kaikille avoin performanssi. Kaikki osallistujat saavat itse päättää mielipiteensä kerjäämisestä poliittisena kysymyksenä. Tapahtuma ei ota suoraan kantaa k…erjäämiseen, vaan sen tarkoitus on herättää ajatuksia köyhyyden näkyvyydestä yhteiskunnassamme ja katukuvassa. Katoaako köyhyys, jos se kielletään lailla? Pukeutukaa asianmukaisesti, älkääkä unohtako tarvittavaa kerjäämisastiaa (esim. hattu, kahvikuppi, Aaltovaasi). Performanssi toteutetaan, jos sadaan kokoon yli 500 osallistujaa! Tapaaminen klo. 16 Vanhan Ylioppilastalon edustalla, sieltä jakaudutaan sopiviin paikkoihin.

Huom! Päivämäärä ja aika saattaa muuttua kaupunginvaltuuston käsittelemisaikataulun mukaan.

Tapahtuma facebookissa.

- – -

Tiggeriperformance 10.9.2010 kl. 16-18

Vi tigger tillsammans, före det blir olagligt. Vi prövar hur det känns att tigga och ser hur stadskärnan ser ut om hundratals helsingforsbor tigger sammtidigt i kvarteren kring Tre Smeder. Aktionen är en gemensam performance öppen för alla och de som deltar får själva formulera sin politiska åsikt om tiggeri. Performancen tar inte direkt ställning till tiggande men med aktionen vill vi belysa frågor kring fattigdom och dess synlighet i samhället och stadsbilden. Försvinner fattigdom om vi förjuder det i lag? Klä er lämpligt för ändamålet och glöm inte ditt eget insamlingskärl (t.ex. hatt, kaffekopp, Aaltovas). Performancen utförs om vi får ihop över 500 deltagare! Träff kl. 16.00 framför Gamla Studenthuset, därifrån sprider vi ut oss.

Obs! Datumet kan ändras beroende på stadsfullmäktiges behandlingstidtabell.

Tervetuloa / Välkomna!

Toivoo taiteilija / Önskar konstnär
Fredrika Biström
www.fbistrom.com

Se också: facebook.

Oletko kiinnostunut feministisestä toiminnasta? Haluatko kyseenalaistaa arkiset vallankäyttötilanteet? Mitä haluaisit feminismin olevan? Oletko utelias?

…Lauantaina 21. elokuuta feministiseen toimintaan uppoudutaan klo 12 alkaen Sivistys-saunalla Domus Gaudium -rakennuksessa (Leppäsuonkatu 11), kävelymatkan päässä Kampin metroasemasta. Kaikki sukupuolet ovat tervetulleita mukaan toimintaan!

Tapahtuma kestää iltaan asti, jolloin ohjelmassa rentoa yhdessäoloa ja mahdollisuus saunoa. Päivän tarkoituksena on yhdessä pohtia työpajojen, alustusten ja keskustelujen kautta, mitä on feministinen poliittinen toiminta nyt. Mitä eri toimintatapoja voisimme itse soveltaa? Alustajina ja työpajojen vetäjinä on toimijoita, jotka ovat eri tavoin tehneet feminististä ja queerpoliittista toimintaa. Tapahtumaan kuuluu ruokailu, minkä vuoksi toivomme ilmoittautumista 13.8. mennessä osoitteeseen heta.nuutinen (ät) helsinki.fi. Käytössä olevan tilan rajallisuuden vuoksi tapahtumaan mahtuu noin 30 ensimmäistä ilmoittautunutta.

Lisätietoja facebookissa.

Helsingin Ruokaa ei aseita -ryhmä jakaa ilmaista kasvisruokaa Karhupuistossa Kalliossa to 10.6. alkaen klo 15.00. Ruoanlaitto alkaa Rauhanasemalla klo 11.

Tervetuloa!

Helsingin Ruokaa ei aseita -ryhmä jakaa ilmaista kasvisruokaa kaikille tarvitseville Kallion Karhupuistossa alk. klo 15.00.

Ruoanlaitto alkaa Rauhanasemalla Pasilassa klo 11.

Tervetuloa mukaan!

Koska Yhdysvaltain kehitys tulee ratkaisevasti vaikuttamaan kriisinhallintaan myös Euroopassa, lienee hyvä tehdä Yhdysvaltojen osalta pientä väliaikaraporttia.

On mahdotonta sanoa, mitkä talouskriisin kokonaiskustannukset (mukaanlukien työttömyyden kasvu, julkistalouden paineiden kasvu, velan kasvu, alijäämän kasvu, bkt:n lasku, talouden hidastuminen jne.) tulevat olemaan. Se on kuitenkin varmaa, että 2007 kesällä alkanut finanssikriisi oli tullut kustantamaan Yhdysvalloissa 4,6 biljoonaa dollaria marraskuuhun 2008 mennessä. Tämä on enemmän kuin kaikki muut silloiset Yhdysvaltojen nykyiset julkiset rahoitusprojektit (sodat mukaanlukien) yhteensä (3,9 biljoonaa). Mihin tämä kaikki raha on mennyt?

Gerend Selenten tiivistää Kauppalehdessä Amerikan elvytyksen mielestäni suhteellisen onnistuneesti:

Vuonna 2009 presidentti Barack Obama rakensi arviolta 1000 miljardin dollarin elvytysohjelman ja Ben Bernanken Fed hukutti markkinat löysään rahaan. … Pitäisi olla täysin selvää, ettei arvopaperistettu julkinen velka voi rajattomasti kasvaa. Rahaa painetaan, vaikkei sen arvo perustu mihinkään. Sen jälkeen sitä lainataan lähes ilmaiseksi. Ja sitten ajatellaan, että tällä synnytetään tuottavaa talouskasvua.

Vuoteen 2010 mennessä Yhdysvaltain valtionvelka on noussut 13 biljoonaan dollariin, mikä vastaa noin 90 prosenttia maan bruttokansantuotteesta. Kriisin vakavuudesta kertoo myös valtion velan kasvunopeus, se on tuplaantunut vuoden 2003 jälkeen. Yhdysvaltain budjettivaje tulee arvioiden mukaan olemaan esimerkiksi tänä vuonna 1,6 biljoonaa dollaria.

Elvytyksestä huolimatta työllisyystilanne ei ole kohentunut Yhdysvalloissa, eikä se näytä tekevän sitä missään muuallakaan. Kriisin todennäköinen seuraus tuleekin olemaan, että kehittyneissä talouksissa työttömyys kasvaa ja palkat pienenevät. Toisekseen halpatyövoiman maissa palkat poljetaan lähtökohtaisesti niin alas, että alhaisempi tuottavuus ei haittaa. Mikäli maailmantalous saadaan takaisin kasvuun, se tulee tapahtumaan suhteellisesti vähemmällä määrällä työvoimaa, sillä kriisin aikoina pienemmästä määrästä työvoimaa on saatava entistä enemmän tuloksia irti.

Vaikka työntekijöiden irtisanominen ja palkkojen pienentäminen konkurssien välttämisen kannalta onkin välttämätöntä, muhii tässä kriisin ratkaisutavassa kapitalismin sisäinen tuotannon ja markkinoiden välinen ristiriita: rationalisoidessaan työnantaja tulee osaltaan polkeneeksi myös työntekijöiden palkkoja ja sitä myötä koko yhteiskunnan tasolla kokonaisostovoimaa, vaikka työntekijöiden pitäisi palkoillaan ostaa myytäväksi tarkoitetut tuotteet ja palvelut. Talouskasvu ei voi lähteä käyntiin, ellei kulutuskyky kaiken aikaa lisäänny – muutoin seurauksena on ylituotanto, ylikapasiteetti, hintojen putoaminen ja ennen pitkää urakka kusee ja saha seisoo.

Esimerkiksi Paul Krugman sanoi olevansa elvytyksestä huolimatta edelleen huolissaan Yhdysvaltain kulutuskyvystä; ilman kulutuksen radikaalia lisäämistä ja dollarin vahvistamista Yhdysvallat on ajautumassa pitkään Japanin kaltaiseen lamakauteen. Krugmanin mielestä Yhdysvalloissa ei ole varaa Euroopan kaltaisiin budjettileikkauksiin vaan julkistaloutta on piristettävä velkavetoisella työllistämisellä ja sitä myötä kulutuksen lisäämisellä. Yhdysvallat eroaa Euroopasta vielä siinä, että siellä reaalipalkkojen ostovoima (suhteessa työn määrän huomattavaan lisääntymiseen) on pudonnut 1970-luvun jälkeen, joten tarve kulutuksen kasvattamiseen on entistäkin suurempi.

Ratkaisuna Yhdysvalloissa sekä tuotannon että markkinoiden osalta talouskriisissä on ollut yksi ja sama: valtion, yritysten ja kotitalouksien ylivelkaantuminen sekä Yhdysvaltojen tietoinen alijäämän kasvattaminen. Velkaa on otettu julkistalouden elvyttämiseen (esimerkiksi julkiset investoinnit ja työttömyyskassan täyttäminen), kulutuskysynnän takaamiseksi (kotitalouksille myönnettävät asunto- ja luottokorttivelat jne.) sekä tietenkin rahoitusjärjestelmän pelastamisessa (roskapankit, tukiostot, pankkien kansallistamiset jne.).

Talouskriisin ratkaiseminen ei kuitenkaan onnistu valtiovetoisella velankasvattamisella loputtomiin, sillä velkavetoiset investoinnit, kulutuksen keinotekoinen nostaminen ja roskapankkien perustaminen eivät tee talouskriisin kannalta kuin väliaikaisen silmänkääntötempun. Näillä toimenpiteillä ainoastaan pysäytetään talouskasvun hidastumista, mutta ei rakenneta hedelmällistä pohjaa uudelle ja kestävämmälle talouskasvulle.

Jo kertaalleen siteerattu Selente tiivistää kriisin seuraukset seuraavasti: vuoteen 2012 mennessä työttömyys kasvaa, kiinteistökriisi pahenee, raakateollisuus ei vedä eikä maailmankauppa rullaa jouhevasti. Trenditutkijana toimiva Seleste ennakoi tämän johtavan sosiaalisen rauhattomuuden kasvavan globaalisti, kun opiskelijat, työttömät, eläkeläiset ja muut vastaavat järjestävät lakkoja, mellakoita ja erilaisia protestiliikkeitä, mihin myös parlamentaariset puolueet joutuvat reagoimaan.

Selenten mukaan Kreikan talouskupla ei tule jäämään viimeiseksi, sillä Euroopassa ainakin Espanja, Irlanti, Portugali, Italia, Islanti, Ukraina, Unkari ja Britannia ja näiden päälle myös Yhdysvallat joutuu tekemään pikaisesti kenties hyvinkin kipeitä päätöksiä talouskriisistä, elvytyksestä ja velanotosta ja -annosta heikenneen talouden jaloilleennostamiseksi. Kaikenlainen ulkoparlamentaarinen härdälli lienee vasta edessäpäin. Tähän on lisättävä, ettei tämä liikehdintä varmasti ole pelkästään positiivista ja spontaania vasemmistolaista liikehdintää vaan talouskriisi tulee mobilisoimaan erityisesti oikeistolaisia, maahanmuutto- ja monikulttuurikriittisiä voimia ympäri maailman.

Entäs sitten?

No sitä sitten, että kesällä 2007 Yhdysvalloissa Subprime-asuntokuplan puhkeamisesta seurannut finanssikriisi veti muun maailman globaalin taantumaan, joten on erittäin suuri poliittinen kysymys, kuinka talouskriisi ratkaistaan (tai jätetään ratkaisematta) Obaman johdolla. Yhdysvallat on kansallisvaltiona sinällään poikkeus, että siitä otetaan vapaaehtoisesti mallia, mutta se pakottaa myös muun maailmaan suoraan tai epäsuoraan osallistumaan harjoittamaansa elvytyspolitiikkaan. Tämä siksi, että Yhdysvaltain talous on käytännössä Yhdysvaltain liikkeelle laskemiin joukkovelkakirjoihin, jotka puolestaan viime kädessä määrittävät maailmanvaluuttana toimivan dollarin arvon.

Täten Yhdysvaltojen toimista voidaan sekä ottaa oppia että ennakoida Euroopan kehitystä. Täten on erittäin merkittävä kysymys, mitkä katsotaan olevan talouskriisin rakenteelliset syyt, koska tämä avaa jatkokysymyksen siihen, kuinka talouskriisi sitten tulisi ratkaista:

Mikäli kriisin syitä pidetään esimerkiksi puhtaasti pörssikeinottelusta johtuvana ja asuntokauppaan liittyvänä lieveilmiönä, sen ratkaisuna voi olla ainoastaan rahoitusmarkkinoiden läpinäkyvämmäksi tekeminen ja näennäisen regulaation lisääminen.

Mikäli puolestaan taas katsotaan, että talouskriisin taittumisen kannalta suurimpia ongelmia ovat työttömyyden kasvu ja kulutuskysynnän lasku, helppona ratkaisuna voidaan pitää esimerkiksi velanmäärän älytöntä lisäämistä.

Mikä taloutta ja talouskriisiä peilataan sekä elvytyksessä että elvytyksen kritiikissä ainoastaan markkinoiden kautta ilman sen yhdistämistä tuotantoon, ratkaisuna ei voi olla kuin näennäisesti järkeviä valtiollisia säästötoimenpiteitä ja hövelin lainanoton jatkamista.

Mikäli katsotaan, että velkatalous ja finanssikeinottelu ovat nykyisin myös reaalitalouden toimivuuden kannalta kaikkine ongelmineen välttämättömiä, ratkaisuna on velkakuplien paketoiminen uusiin velkakupliin ja perusongelmien jättäminen levälleen.

jne. On huomattavasti helpompaa keksiä paskoja kuin kehityskelpoisia esimerkkejä.

Yksi syksyn 2010 Totuusradio-ohjelmasarjoista on otsikoltaan

Matkoja utopiaan.

Ohjelmasarjassa kuullaan sarjan kanssa samaa nimeä kantavan kirjan sisältämät kolme utopiaa:

1) Tommaso Campanella: Aurinkokaupunki (lukijana Taina Rajanti)

2) Francis Bacon: Uusi Atlantis (lukijana Sam Morgan)

3) David Hume: Täydellisen valtion idea (lukijana J. K. Ihalainen)

Utopioiden lisäksi Matkoja utopiaan -sarjassa kuullaan ainakin Matkoja utopiaan -kirjan toimittajan Mikko Lahtisen ja Totuusradion(kin) toimittajan Olli Herrasen sekä mahdollisesti kirjaan alustuksia kirjoittaneiden tai suomennoksia tehneiden mietteitä utopiallisuudesta. Ennen kuin vuosisatojen takaiset utopiat ja suoraan lähetykseen osallistujat pääsevät ääneen, julkistamme utopioiden lukiain mietteitä utopiasta:

Rakas päiväkirja, luinpa väitöskirjaani liittyen pari viikkoa sitten pitkästä aikaa Friedrich Nietzschen teoksen Moraalin alkuperästä toisen tutkielman. Michel Foucault’n teos Tarkkailla ja rangaista on tunnetusti pyrkimys kirjoittaa Nietzschen essee uudelleen. Siinä Foucault kuvaa kuinka parin sadan vuoden aikana siirryttiin avoimesta ruumiillisesta vallankäytöstä kurinpidolliseen vallankäyttöön; kurinpidolliseen vallankäyttöön perustuvassa yhteiskunnassa laki ilmenee minuuden ytimenä, omanatuntona ja halun lakina. Mutta Nietzschen alkuperäiseenkin esseeseen tutustuminen auttaa ymmärtämään sitä, kuinka pinnallista eurooppalainen sivistys on ja miksi se tuntuu aina tasaisin väliajoin taantuvan nihilismiin.

Nietzschen mukaan omatunto sellaisena kuin me sen tunnemme, on hyvin nuori ilmiö ihmiskunnan historiassa ja ajatus siitä, että rikokseen syyllistynyt olisi voinut toimia toisin tai hänellä on rikoksen johdosta jotain omallatunnollaan, oli esi-isillemme outo. Se, että rikollisella ei ollut todellista vallinnanvapautta tekeekö hän rikoksen vai eikö tee, ei kuitenkaan estänyt esivaltaa – en puhu valtiovallasta koska valtiota niin ikään sellaisena kuin me sen tunnemme ei ollut tuolloin vielä olemassa – häntä tuomitsematta ja rankaisematta. Rankaisulla ei pyritty ojentamaan tai nuhtelemaan häntä, vaan Nietzschen mukaan kyse oli puhtaasta kostonhalusta ja sadismista. Rikollisen ja rikoksen uhrin (tai hänen edustajansa) välinen suhde noudatti velallisen ja velkojan suhdetta (jota kuvaa erinomaisesti kuuluisa Hammurabin laki). Vasta kristinusko ja myöhemmin valistuksen johdosta alettiin ajattelemaan, että ihmisellä olisi vapaa tahto, tekeekö hän rikoksen vai ei, ja toiseksi omatunto, joka kontrolloisi ihmisen käyttäytymistä sosiaalisissa tilanteissa ja jota olisi mahdollista muokata.

Nietzschen kuvauksen oikeellisuuden eurooppalaisen sivistyksen ohuudesta ja luonnottomuudesta todistaa viime aikoina Suomessakin käyty keskustelu rangaistusten koventamisesta. Välillä tuntuu, että suomalainen yhteiskunta on vajoamassa barbariaan: rikollinen nähdään jälleen velallisena, jolle esivallan täytyy kostaa mahdollisimman raa’asti, jotta kansalaiset nauttisivat esityksestä ja antaisivat hyväksynnän vallanpitäjien oikeudelle (sanan kaikissa merkityksissä). Järkyttävintä tässä on se, että näin eivät ajattele ainoastaan internetin ihmeellisen maailman kaikenmaailman propellipäät vaatiessaan kollektiivisia rangaistuksia etnisyyden perusteella tai kuolemanrangaistuksen palauttamista kuin mitkäkin talibanit, vaan jopa vasemmistolaisina itseään pitävät ihmiset kauhistellessaan vaikkapa eläinrääkkäystä, raiskauksista puhumattakaan.

Se, että esimerkiksi eläinrääkkäyksestä annettaisiin kovempia tuomioita kuten nykyinen hallitus on esittänyt, ei sen enempää lopeta eläinrääkkäystä kuin pureudu sen syihin. En kykene itselleni selittämään vaatimuksia “rangaistuskäytäntöjen yhtenäistämiseen” tai “uhrin näkökulman esiin ottamisessa rangaistusta määriteltäessä” – kuten rangaistuksien koventamista diplomaattisemmin ilmaistaan – mitenkään muuten kuin ihmisten kostonhalulla ja alhaisimpien – Nietzsche sanoisi luonnollisimpien – viettien toteuttamisella ja vallanpitäjien hyväksikäytöllä. Tai sanotaan, että jos rangaistusten pituus tai julmuus todella vähentäisi rikoksia, asiasta olisi niin sanotusti tieteellistä näyttöä, olisi sitä jo kokeiltu tai niistä ei oltaisi luovuttu.

Olen toiminut nyt reilun vuoden Tampereen käräjäoikeudessa lautamiehenä. Istunnon loppupuolella miettiessämme tuomiota pyrin aina pitämään yllä mainitun mielessä: eurooppalaisessa sivistysvaltiossa rangaistuksia ei jaeta kostonhalusta. Mietin minkälainen rangaistus olisi rikoksen tekijälle hyväksi (jos ja kun oikeus ensin on todennut hänet syylliseksi ja määritellyt rikosnimikkeen). Jos esimerkiksi hän ei koskaan ole ollut vankilassa, on syytä miettiä, onko vankilaan joutumisesta enemmän hyötyä kuin haittaa hänelle ja yhteiskunnalle tulevaisuudessa. Vankilassa kun monet vasta oppivat ammattirikollisiksi. Toisaalta vankilaan joutuminen voi auttaa katkaisemaan rikosputken tai hakemaan apua päihderiippuvuuteen, mahdollistaa uuden alun. Yksittäisen lautamiehen päätäntävalta on vähäinen: ammattituomari valmistelee yleensä pohjaesityksen ennakkotapausten perusteella, jonka yksityiskohdista sitten neuvotellaan. Mutta puolentoista vuoden lautamieskokemuksella olen oppinut arvostamaan Tampereen käräjäoikeuden ammattituomarien humaania elämänasennetta.

Tule mukaan suunnittelemaan ja organisoimaan talon ja romanien tukikonserttia: Häädönvastaiseen konsertti-iltaan kutsutaan mukaan kaikkia tukijoitamme. Tilaisuus järjestetään alustavasti la 21.8. klo 16 alkaen. Tilaisuuteen tarvitaan porukkaa tekemään iltaa yhdessä!

Kytkentä:

Toimittanut: Miika Salo
Kuva: Vaasan toverit

Sosialismi.net palaa viime kuussa järjestettyyn Vasemmistoliiton puoluekokoukseen. Haastattelemamme puoluekokousedustaja kertoo arvionsa paljon kohua herättäneestä “junttalistasta”, sen taustoista ja tavoitteista. Hänen arvionsa mukaan junttalistan takana oli joukko puolue- ja ay-toimitsijoita, joiden tavoitteena oli varmistaa puoluehallitukselle sellainen kokoonpano, että se mahdollistaa Vasemmistoliiton osallistumisen maan hallitukseen ensi eduskuntavaalien jälkeen.

Haastattelemamme henkilö on toiminut Vasemmistoliitossa pitkään, aina luottamustehtäviä myöten, ja haluaa asemansa vuoksi esiintyä nimettömänä.

Junttalistat

Vasemmistoliiton puoluekokouksen yhteydessä nousi esiin kysymys niin sanotuista junttauslistoista. Mistä oli kysymys?

- VAS:n puoluekokouksessa tosiaan juntattiin rajusti tiettyjen henkilöiden valitsemiseksi päättäville paikoille. Puheenjohtajan paikallehan oli ehdolla vain Paavo Arhinmäki, joten sen suhteen ei paljon ollut juntattavaa. Varapuheenjohtajien järjestyksestä käytiin äänestys, jossa Pohjois-Pohjanmaan piirin Risto Kalliorinne voitti Hämeen Aino-Kaisa Pekosen. Puoluesihteerikisan asetelma oli melko selvä jo ennakkoon eikä junttapeli ulottunut tähän valintaan.

Puoluehallituksen jäsenyydet ja puoluevaltuuston puheenjohtajuudet olivat ne paikat, joiden miehityksestä oli olemassa ainakin yksi selkeä ennalta laadittu suunnitelma.

- Mahdollisesti junttalistoja oli useampia, mutta ne kaikki tähtäsivät samaan lopputulokseen: ilmiselvä tavoite oli saada torjuttua puolueen sisällä näkyvästi esiin nousseen Pia Lohikosken valinta puoluevaltuuston puheenjohtajaksi. Siten pyrittiin estämään myös hänen osallistuminensa puoluehallituksen kokouksiin puhe- ja esitysoikeudella, ja  - mikä huomionarvoisinta - pudottamaan hänet työvaliokunnan jäsenyydestä.

- Pohjanmaan piirin Harri Moisio haluttiin junttaajien puolesta tähän tehtävään (äänestys Moisiolle 150-119). Lohikoski tuli kuitenkin valituksi puoluevaltuuston 1. varapuheenjohtajaksi. Puolueen sääntöjä tosin muutettiin kokouksessa niin, että puoluevaltuuston varapuheenjohtajat (2 kpl) eivät enää automaattisesti saa istua puhe- ja esitysoikeuksin puoluehallituksessa, eivätkä he ole enää puolueen työvaliokunnan jäseniä. Aiemmin työvaliokunnan kokoonpano oli avoin, mutta nyt se kirjattiin sääntöihin, eivätkä puoluevaltuuston varapuheenjohtajat enää ole mukana (aiemmin noudatettiin käytäntöä, jossa heidätkin valittiin työvaliokunnan jäseniksi). Puoluevaltuuston varapuheenjohtajista tehtiin siis täysiä statisteja puolueorganisaatiossa.

Brutaalitkin keinot käytössä

- Puoluekokouksen menettelytapa henkilövalintojen suhteen poikkesi aiemmista niin, että vaalivaliokunta ei laatinut pohjaehdotusta, vaan kaikki tehdyt esitykset tuotiin saliin suoraan vaaliin. Demokratian lisäämisellä perusteltu menettelytapamuutos johtikin siihen, että kokousväelle jaettiin junttalistoja ja “suositeltiin” varsin brutaalillakin tavalla tiettyjä ehdokkaita.

- Puoluekokousedustajien piirikohtaisesti muodostamat ryhmät toimivat (piiristä tosin riippuen) hyvin epämääräisesti. Selkeitä kokouksia ei määritelty etukäteen, vaan niitä kutsuttiin koolle vaihtelevin kellonajoin ja paikoin laittamalla vaan sana kiertämään edustajien joukossa… Se tietysti johti siihen, etteivät kaikki edustajat läheskään olleet pidetyissä “palavereissa” tai kokoontumisissa paikalla.

- Lisäksi on huomattava, että Vasemmistoliiton edellinen puoluekokous 2007 pienensi kokousedustajien määrää 500:stä 300:en. Samaan aikaan mm. demarit ovat nostaneet puoluekokousedustajamääräänsä. On selvää, että pienempi määrä edustajia on helpompi hallita ja juoksuttaa siten halutulla tavalla koko puoluekokousrumba läpi.

- Menettelytavat olivat siis aikalailla muuta kuin hyvin organisoitua puoluedemokratiaa.

Kuiskauskampanja “änkyrätaustaisia” vastaan

Miksi luulet Lohikosken saaneen aikaan tällaista vastustusta?

- No, tuo junttaporukka on vielä kiinni vanhoissa 1970-80-luvun juoksuhaudoissa ja määrittelee nuortakin polvea sitä kautta. He haluavat valita kaikkiin paikkoihin “omaa porukkaansa” eli entistä SKP:n enemmistösiipeä. Yleensäkään kyvyt ja näytöt tai muut sellaiset eivät ratkaise, vaan se, että on oikean porukan kanssa hyvää pataa, jonkun kaveri ja niin edelleen.

- Lohikoski on helppo leimata änkyrätaustaiseksi tai vastaavaksi, ja kuulin myös, että kokouksen ulkopuolellakin on levitelty “tietoa” Lohikosken taustoista (uudessa) SKP:ssä ynnä muuta. Ja sehän jo on melkoinen rasite monen “takahikiältä” puoliväkisin rekrytoidun puoluekokousedustajan ahtaassa ajatusmaailmassa. Puoluebyrokraatit osaavat kyllä laittaa huhuja tehokkaasti liikkeelle.

Lohikoski olisi voinut nousta näkyvämmän puolueasemansa avulla Uudeltamaalta kandidaatiksi myös eduskuntaan ja olisi ehkä onnistunut keräämään eduskuntapaikasta mahdollisesti luopuvalta Jaakko Laaksolta jäävät äänet; se taas olisi uhannut jonkin puoluetoimiston suosikin mahdollisuuksia nousta eduskuntaan.

- Jotain tällaisia kuvioita varmasti on taustalla myös. Vielä ehkä tärkeimpänä syynä on se, että puoluetoimiston ja liittojen porukka katsoo, että puolueessa pitää nostaa “yhteistyökykyisiä” voimia asemiin, jotta “päästäisiin vaikuttamaan” muun muassa maan hallituksessa. Tuo junttaporukka ei ymmärrä lainkaan, missä yhteiskunnallisessa tilanteessa ollaan ja millaista vasemmistopuolueen politiikan pitäisi olla. Kaikki kansalaistoiminta on sille vierasta. Lohikoski olisi ollut selvästi samaa sarjaa Ravelan, Koivulaakson ja Arhinmäenkin kanssa, selvä uhka siis puoluetoimiston porukan lokoisan keskiluokkaisille oltaville.

Mitkä tahot junttasivat, onnistuivatko he, ja mitä arvelet olleen junttaajien tavoitteena?

- Listoja perusteltiin ja “myytiin” edustajille sillä, että näin varmistetaan oman piirin ehdokkaan läpimeno. Alun perin valintojen suhteen tehtyä menettelytapamuutosta pidettiin hyvänä myös siksi, että ääneen lausumattomista piirimandaateista puoluehallituksessa päästäisiin eroon ja puoluehallituksen kokoonpanossakin korostuisi jatkossa aktiivisuus.

- Oma arveluni on, että varsinainen juntta koostui puolueen toimitsijoista (keskustoimisto ja suurimmat piirit), jotka aiemminkin ovat junailleet puoluekokouksen päätöksiä. Kyseessä on puoluebyrokraattien - osin Moskovassa ja DDR:ssä koulutettu - joukko, joka herää aina puoluekokousten alla tekemään työtä haluamansa lopputulosten puolesta; muu varsinaisen poliittisen toiminnan organisointi loistaa jatkuvasti poissaolollaan.

Juntan tavoitteena hallituskelpoisuus

- Toinen asia, joka herättää puoluebyrokraatit toimistoistaan, ovat eduskuntavaalit. Niiden alla he ryhtyvät junailemaan eri tavoin eduskuntaryhmän koostumusta haluamakseen, välineinä ehdokaslistojen rakentelu, vaalirahat ynnä muut.

- Nyt nämä kaksi asiaa yhdistyvät: 2010 puoluekokous ja 2011 eduskuntavaalit. Puoluekokouksesta tuli vaaleihin valmistautumista. Ensi vuoden vaaleissa tämä puoluebyrokraattien joukko toivoo Vasemmistoliiton paluuta hallitukseen. Puolueen johdosta haluttiin nyt sellainen, ettei se muodosta järjestöpuolella estettä tälle tavoitteelle.

Tässä onkin junttalistan koko tausta.

- Puoluetoimitsijoista jäljet johtavat ammattiliittojen vas-ryhmiin ja niiden toimitsijoihin. Puoluehallituksen osalta junttalistalla olleet nimet (ja lähes koko lista meni sellaisenaan läpi) oli suurelta osin liittojen väkeä, esimerkiksi JHL:n toimialajohtaja Teija Asara-Laaksonen ja Metalliliiton työehtosihteeri Jari Myllykoski. Vas-ryhmien sidonnaisuus demareihin lienee liittotasolla selvä asia eikä vaadi sen kummempaa perustelua. Osasto-, työpaikka- ja jäsentaso on eri asia.

SDP:lle on tärkeää pitää vasen laitansa kiinni, kun puolue mitä todennäköisimmin on maan seuraavan (massiivisia sosiaaliturva- ynnä muiden julkisten menojen leikkauksia tekevän) hallituksen toinen pääpuolue.

- Niinpä Vasemmistoliiton puoluekokous piti hoitaa niin kuin se hoidettiin: järjestöpuolelta on nyt helpompi saada päätös hallitukseen menosta, kun puoluehallitus on lojaali puoluetoimitsijoille ja liittojen vas-ryhmien johdolle/toimitsijoille (ja siis välillisesti demareille).

- Toki on huomattava, ettei hallituskysymys ole vielä keskustelussa edes puolueen sisällä, mutta takuuvarmasti se on asioiden taustalla ja tulisi nostaa esiin hyvissä ajoin, jotta kenttä saa sanottua kantansa. Se on onneksi kielteinen. On surkeaa, että puolue on näin pahasti byrokraattikaartin käsissä. Kuilu puoluetoimiston ja jäsenistön välillä revähti taas hiukan leveämmäksi Jyväskylän puoluekokouksessa.

Ravelan kamppailussa oikeat asiat esillä

Eivätkö kuitenkin puoluekokousedustajat päätä itsenäisesti siitä, että haluavatko he äänestää listojen perusteella vai jollain muulla perusteella?

- Puoluekokousedustajista suuri osa on varsin epäaktiivista väkeä. Henkilöitä, jotka toimitsijoiden avustamana tulevat valituksi edustamaan jotakin ehkä jo nukahtanuttakin osastoa. Tämä väki ei ole perillä puolueen sisäisistä keskusteluista, aktiivitoimijoista jne., vaan luottaa ryhmän johtoon ja siihen, mitä “ylhäältä” sanotaan. Ehkä tällainen väki myös nojaa vielä 1970-80-lukujen “jäsentenvälisiin” ja peilaa asioita siltä pohjalta.

- Kaikki eivät todellakaan nielleet junttalistoja, vaan ankaraa protestihenkeä nousi kokouksen aikana. Se ei kuitenkaan riittänyt kuin muutamiin muutoksiin puoluehallituksen valintojen suhteen.

Mitä mieltä olet pääsihteerikilvasta, Sirpa Puhakka vs. Reko Ravela?

- Ravelan äänipotti oli odotetun kaltainen [vrt. edellä viittaukset mm. puoluekokousedustajien määrään ja valintatapoihin]. Jatkossa reippaampi kampanjoiminen tuo voiton. Puhakan toiminta keskittyy lähinnä Viherniemenkadun toimistoon ja sieltä käsin suunniteltuihin kalliisiin mainoskampanjoihin. Flopannut, mutta kovin ennakkoon kohuttu, yksityiseltä mainostoimistolta tilattu ulkoasu-uudistus, maksoi kuulemma 100 000 euroa. [Sirpa Puhakan kommenttina antaman tiedon mukaan suunnittelukulut olivat 40 000.]

- Ravela toi oikeat asiat esiin kamppailussaan ja olisi ollut ehdottoman tärkeää saada hänet Puhakan tilalle jo nyt. Seuraavaan kolmeen vuoteen ei puoluejohdosta ole odotettavissa mitään Vasemmistoliiton tilannetta parantavaa, Ravela sen sijaan olisi varmasti saanut oikeanlaisen toiminnallisen käänteen puolueessa aikaiseksi. Seuraavalla kerralla homma täytyy hoitaa perusteellisesti ja vaihtaa puoluesihteeri parempaan. Tosin voi olla, että myös Arhinmäen paikkaa aletaan nakertaa tosissaan tällä kaudella. On merkkejä asemiin ajamisesta. Ensimmäinen varapuheenjohtaja Kalliorinne saattaa haastaa Paavon ensi puoluekokouksessa, viimeistään, ellei jo ennen. Myös tämä hyökkäys olisi voitava torjua.

- Paljon riippuu tietysti vaalituloksesta, mutta erityisesti puolueen aktiivinen ja nouseva kenttä voi vielä luoda painetta ja asettaa viimeisen lukon siihen, ettei hallitukseen tule mennä. Selvä viesti tähän suuntaan tulisi saada aikaan paitsi yksittäisistä puolueosastoista, myös puoluevaltuustosta, joka on korkein päättävä elin puoluekokousten välillä.

Bar Musta Kissa

QUEER ♥ FEMINISMI
pe 6.8. 2010 klo 20-02

Guest Dj SS Armas (Summer Gun)
&
…Dj Stuffin’ Muffins ~ rähinäelektrobootyklap
Dj Lady Chatterleyn rakastaja ~ bumtsi dägä dägä

Too cool for school!

Naamakirjassa: http://www.facebook.com/event.php?eid=136598549705940&ref=mf

Ujostuttaa kirjoittaa aiheesta, koska uumoilen että blogia lukee muutama oikea seksuaalisuuden tutkija. Edellinen postaus jäi kuitenkin epätäydelliseksi ja siihen kommentoitiin hyvin.

Viimeksi väitettiin, että

Seksistä puhutaan kaikkialla ”avoimesti”. Jokainen terapeutti, asiantuntija ja kolumnisti rohkaisee harrastamaan seksiä ja puhumaan siitä. [- -] Missä ei muka ole seksiä?

Tällaisessa ympäristössä ajatus jonkin seksuaalisen elementin tukahduttamisesta tuntuu absurdilta. [- -]

[- -] kukapa kehtaisi myöntää tai edes tiedostaa haluavansa vähemmän seksiä ympärilleen. Kulttuuri käskee meitä: ”Flirttaa! Koskettele! Harrasta seksiä! Nussi! Pane! Nai!! Nauti!”

Vastaan väitettiin esimerkiksi, että

Mutta on meillä vielä seksiin liittyviä tabuja, miten esimerkiksi vanhusten seksielämä?

ja:

Olen vähän eri mieltä siitä että nautintokäskyt olisivat eri asia kuin tukahduttaminen. Tietysti “tukahduttamisen” voi ymmärtää monella tavalla, mutta minusta esim häpeän tuottaminen on sitä. Tarkkarajainen käsityksemme siitä, mikä on seksuaalista – tai seksiä – on kai jonkin tukahduttamista? Seksuaaliset suhteet erotetaan muista, seksuaalinen ajatus ja halu on tiukasti määritelty, potentiaalisesti vaarallinen. (Entä jos kiihotun ystävääni/sukulaiseeni/eläimeen kohdistuvasta seksuaalisesta ajatuksesta?) Jos seksiä olisi “kaikkialla”, perhe, ystävyys ja monta muuta suhdetta/instituutiota muuttaisivat muotoaan täysin.

Vastaukseni on tiivistettynä seuraava: seksuaalisuuden tabut eivät ole kadonneet kokonaan eikä seksuaalisuuden tukahduttaminen ole loppunut, mutta seksuaalisuutta kontrolloidaan nykyään eri tavalla kuin aikana, jolloin klassinen psykoanalyysi kehittyi.

Emme siis ole “seksuaalisesti täysin vapautuneita”. Meidän seksuaalisuuttamme vain kontrolloidaan uudella tavalla.

Eikö myöntävällä käskyllä tai kehotuksella (uusi seksuaalikontrolli) ja tukahduttavalla kiellolla (vanha seksuaalikuri) ole tietty rakenteellinen ero, vaikka molemmista seuraisi jonkinlaista estymistä ja tukahtumista?

Jos haluaa, niin kummankin voi aina vääntää toiseksi. Jonkin asian myöntäminen onkin tukahduttamista, koska se sulkee aina jotain pois, ja jonkin asian kieltäminen onkin myöntämistä, koska se määrittelee jonkin alueen ja siten antaa asioille uudenlaisen latauksen, mikä pitää paikkaansa varsinkin seksuaalisuuden tasolla.

Seksuaalisuutta voi kontrolloida sekä kehotuksella että kiellolla. Molemmilla voi olla tukahduttavia seurauksia. Kehotus kuitenkin tuottaa erilaista kontrollia ja erilaista etiikkaa kuin kielto.

On siis totta, että edelleen on seksuaalisia tabuja ja erilaiset seksuaaliset suhteet ja teot ovat keskenään hierarkkisia. Ei ole mieltä väittää, ettei näin olisi. Sen sijaan voi väittää, että kulttuurin suhtautuminen seksiin on muuttunut.

Suoristetaan vähän historian mutkia. Ennen 1960-luvun kapinaa ja hedonistista kulutuskapitalismia länsimaissa pyrittiin sääntelemään seksuaalisuutta suorasukaisemmin, kurin ja kieltojen kautta. 1970-luvun myötä on (alueen ja ryhmän mukaan vaihdellen) tapahtunut siirtymä kulttuuriin, joka pikemminkin kannustaa yksilöitä harrastamaan seksiä ja kokeilemaan erilaisia seksuaalisen nautinnon muotoja.

Nykyään” kulttuuri” aina naistenlehdistä terveystietoon jopa velvoittaa meitä löytämään ja kokemaan seksuaalista nautintoa.

Yhteenvetona: sata vuotta sitten seksiä suoraankäsittelevä materiaali oli etupäässä siveetöntä, nyt yhdeltä kanavalta tv:stä tulee arki-iltana putkeen kolme seksiä käsittelevää sarjaa. Tv ei toki näytä suoraan yhdyntöjä, suuseksiä tai seisovaa penistä, koska nämä luokitellaan yhä pornoksi, mutta olennaista on, että niin seksiohjelmat kuin iltapäivälehtien seksikolumnitkin tuottavat tietynlaita seksuaalietiikkaa, joka käskee meitä harrastamaan seksiä ja nauttimaan siitä.

Vaikka tällekin kehitykselle on olemassa vastakehityksiä, vaikka perhe ja konservatismi ovat palanneet ja vaikka fundamentalismin syntymä on tapahtunut samaan aikaan seksuaalisuuden siirtymän kanssa, niin yleinen linja on selvästi muuttunut.

Väittäisin siis, että seksuaalisuuden suhteen on tapahtunut samanlainen muutos kuin siirtymässä kuriyhteiskunnasta kontrolliyhteiskuntaan. Seksuaalisuutta, ja ihmisten elämää yleisesti, hallinnoidaan nykyään “moduloimalla” ja osallistamalla. Ihmisille, kuten seksuaalisuudelle, sallitaan tietynlainen vapaus, tietynlaiset rajat ja tietynlainen vaihteluväli. Nämä rajat saattavat olla joustavia, ja ihmisiä aktiivisesti osallistetaan toimimaan niiden sisällä.

Muutos ei tarkoita, että seksuaalisuus olisi välttämättä valtavan paljon “vapautuneempaa” kuin joskus 1800-luvun Wienissä. Mutta muutos tarkoittaa, että seksuaalisuutta kontrolloidaan nyt pääsääntöisesti erilaisella logiikalla. Sillä tuotetaan ihmisille muun muassa epämääräistä stressiä, kilpailullista asennetta, suorituskyvyn jatkuvaa parantamista, siis eräänlaista seksuaalista yrittäjyyttä jälkimmäisen sanan kaikissa merkityksissä.

Lopuksi kaksi vastausta kommentteihin.

Tarkkarajainen käsityksemme siitä, mikä on seksuaalista – tai seksiä – on kai jonkin tukahduttamista?

Onko meillä tarkkarajainen käsitys seksistä tai siitä, mikä on seksuaalista? Mainoksia, elokuvia, muotia ja alakulttuureja seuratessa väittäisin, että asia on täysin päinvastoin. Kaikki vaikuttaa olevan seksuaalista. Ehkä psykoanalyysilla ja sen väärinkäytöllä on ollut osansa tässä kehityksessä.

Jos seksiä olisi “kaikkialla”, perhe, ystävyys ja monta muuta suhdetta/instituutiota muuttaisivat muotoaan täysin.

En nyt ota tätä ihan kirjaimellisesti, mutta eikö juuri näin ole tapahtunut sitten 1960-luvun, jolloin hedonistinen kapitalismi ja “seksuaalinen vallankumous” molemmat syntyivät?

Kirjoitus on julkaistu alunperin Aamulehden blogissani, jonka yleisölle se oli myös suunnattu, http://aamulehdenblogit.ning.com/profiles/blogs/seksuaalivallankumous-on-jo

--- --- ---

Kävin tänään Tampere Pridessa. Kuvia kulkueesta voit katsoa Flickr-sivuiltani: www.flickr.com/photos/43559685@N02. Kuten aistia saattaa, porukkaa oli todella runsaasti. Arvioisin että jopa 400.

Väenpaljous johtui varmasti paljolti Helsingin kaasuiskuista. Itsekään olisin tuskin mennyt, ellei olisi ollut erityistä tarvetta tukea sateenkaarikansan oikeuksia. En ole aiemmin käynyt prideilemässä yksinkertaisesti siksi, että marssit ovat tuntuneet epäpoliittisilta kulttuuritapahtumilta.

Seksuaalinen tasa-arvo sekä avoimuus ovat kaltaiselleni vapaa-ajattelijalle sellainen itsestäänselvyys, ettei niitä tule ajateltua ilman eri syytä. Tällä kertaa urpot sekoilijat olivat järjestäneet sellaisen.


Onko ilmoilla siis suurta seksuaalipoliittisen vastakkainasettelun uudelleen politisoitumisen makua? Tuskin. Työ seksuaalisen tasa-arvon eteen on toki edelleen kesken eikä heteronormatiivinen kulttuurimmekaan ole suistunut jalustaltaan. Silti minun on vaikea uskoa, että kelloja voitaisiin kääntää taaksepäin.

Vaikka hedelmät ovat osin vielä raakoja, vallankumous on jo tapahtunut. Ilmoilla on uuskonservatiivisuuden nostetta, mutta se on luonteeltaan täysin reaktiivista räpiköintiä väistämättömän edessä. Tosiasioiden tunnustamisen politiikka olisi nyt paikallaan.

Pieni ja epätoivoinen vähemmistö uskonnollisia ja kulttuurisia konservatiiveja tulee ajamaan itsensä marginaaliin samalla kun suuret massat menettävät täydellisesti kiinnostuksensa kontrolloida sitä, miten kukin harrastaa seksiä.


Jo nykyäänkin mietityttää, että joillain ei vissiin ole isommin tekemistä elämässään kun on aikaa kehittää vainoharhaisia pelkotiloja toisten ihmissuhteista. Pikkusieluisten juoruämmien ja -äijien puuhaa. Hommatkaa itsellenne vaikka se jo mainittu elämä!

Sitä sen sijaan en halua edes miettiä, miten sekaisin ihmisen pitää olla kyetäkseen edustaja Virtasen tasoiseen huuruiseen lässytykseen kun toiset sekopäät ovat hyökänneet kaasuaseilla summittaisesti ihmisjoukkoon.

Vastapainoksi suosittelen Mikko Rautalahden kirjoitusta Voi kun se on söpösti höpsö. Se käsittelee tosin edustaja Hemmingin sekoiluja, mutta kaivaa tapahtumista kirurgisen tarkasti sen olennaisen, jota sekoilijoidenkin sietäisi miettiä.


Täytyy muuten tokaista vielä perään, että en ole henkilökohtaisesti kovin innostunut epämääräisestä monikulttuurisuus- ja suvaitsevaisuuslässytyksestä, saati gay-kulttuuriin liittyvästä karnevalismista, bilettelystä ja koreilusta. Mutta eipä minulta kukaan ole niiden fanittamista vaatimassakaan!

Kysymys seksuaalisesta tasa-arvosta ei ole kysymys kulttuurisesta mausta, vaan juuri siitä, mistä käsite kertoo, tasa-arvosta. Siitä että ei syrjitä ja että on samat vapaudet toteuttaa itseään kuin muillakin.

Tästä ei tingitä, vaikka pitäisi rautalangasta vääntää.

Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella."

2. Jatkaen edellisestä, maahanmuuttopolitiikan tiukentaminen ihmisten uskontokunnan perusteella on Suomen perustuslain, ja mitä tärkeintä - terveen järjen- vastaista toimintaa. Uskontokunnalla ei ole mitään tekemistä laillisten ja järjellisten maahantulon estämisperusteiden (esim. Ulkomaalaislaki 2 luku , 11§, 5 momentti, yleinen järjestys ja turvallisuus, kansanterveys, Suomen kansainväliset suhteet) kanssa. Aivan kuin ei ihonvärillä, nenänpään asennolla tai sukupuolellakaan.

3. Tiedän mitä ajattelet. Lue tämä kirjoitus ajatuksen kanssa ja lopeta iniseminen. Asioista on voitava puhua-lalla-lalla ei ole mikään argumentti.

4. Myös perustuslakiin kirjattu uskonnon - ja omantunnon vapaus on keskeinen asia, jota pidän yhtenä tärkeimpänä osana "suomalaista kulttuuria".

5. Uskonnon- ja omantunnon vapaus on itsenäisen Suomen historiassa ollut todistettavasti todella uhattuna toisessa maailmansodassa, jolloin Stalinin Neuvostoliitto pyrki muovaamaan poliittisen järjestelmän tiedät kyllä millaiseksi.

6. Toisessa maailmansodassa Suomen riveissä -itsenäisyyden ja uskonnon- ja omantunnon vapauden puolesta- taisteli 156 asekuntoista muslimimiestä. Näistä oli upseereita kahdeksan ja aliupseereita 28. Naisista 17 osallistui lottatehtäviin. Väestöosuuteen nähden (useampi kuin joka viides osallistui sotaan, vaikka lähes puolet oli vielä vailla kansalaisoikeuksia) osallistuminen oli harvinaisenkin tiivistä. Moni muslimi heitti tässä "suomalaisen kulttuurin" puolustustyössä henkensä.

7. Minua ei kiinnosta pätkääkään se, kuinka iso määrä pokkurointia, pelleilyä ja performansseilua Suomen muslimien pitäisi sotiin osallistumisen, jalkapallotähteyden tai kokoomuksen kansanedustajaehdokkuuden lisäksi vielä tehdä, että Kyösti Tarvainen voisi nähdä muslimit osaksi sitä "ainutlaatuista suomalaista kulttuuria", jonka puolesta kansa taisteli, miehet kertoivat ja lallatilaa. Kyse on vain ja ainoastaan Kyöstin omasta ongelmasta.

8. Suomen muslimien ei tarvitse vakuuttaa ketään kuulumisestaan suomalaiseen yhteiskuntaan. He ovat elimellinen osa suomalaista yhteiskuntaa.

9. Eri asia on sitten se, millä tavoin Kyösti Tarvainen ja muut klovnit ovat kotoutuneet uskonnon- ja omantunnonvapautta kunnioittavaan Suomeen. Sekään ei minua kiinnosta vähääkään.

10. Minua kiinnostaa pelkästään oikeudenmukaisuus ja yhdenvertaisuus.

Ja tässä siis ne tekstit, jotka nostan ylös:

Islam elää valistusaikaa

Kotoutuivatko pojat sodasta?

Kesän kuluksi filosofiaa, essee julkaistaan kolmessa osassa.

historia, sivistys ja edistys, osa 1

Kategoria(t): äänikirja, bookchin, filosofia, post-modernismi, valistus

Jos kuvittelit, että lautapeleissä kaikki on jo keksitty, tässä kohtaa tulee törmäys todellisuuteen. (...) Uusissa lautapeleissä on paljon hyviä piirteitä, joiden vuoksi ne ovat yksinkertaisesti parempia kuin monet vanhat kestosuosikit. (...)

Tärkein ongelma useimmissa perinteisissä lautapeleissä on se, ettei niiden pelaaminen vaadi ajattelemista, päätöksiä tai valintoja. Peruslautapeli on peli, jossa heitetään noppaa, edetään ruudusta ruutuun ja törmätään silloin tällöin satunnaistapahtumaan tai -korttiin. (...) Koko aikana ei tarvitse ajatella kertaakaan mitään. Voittaja on se, joka heitti isoimmat luvut nopalla.

Hyvässä lautapelissä pelaaja joutuu tekemään joka vuoro useita päätöksiä, joilla on oikeasti merkitystä pelin kulun kannalta. (...) Useimmat [uudet lautapelit] asettuvat sopivasti välimaastoon: taitavalla pelaajalla on etulyöntiasema, mutta kenellä tahansa on mahdollisuus voittoon, jos onni on myötä.

(Jutun kuvat ovat Lautapeliopas- ja Lautapelit.fi -sivustoilta.)

Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia! – Kutsu mielenosoitukseen Tampereella 24.7.

Kaupallista Tampere Prideä järjestävän Ilkka Veiströmin mielestä ihmisoikeuskulkueet ovat ”vanhanaikaisia, tuputusta, tuskallista ja rankkaa” (Aamulehti 18.7.2010).

Raha kelpaa Ilkka Veiströmille mutta ei ihmisoikeudet!

http://ranneliike.net/keskustelu.php?act=rthrd&grpid=20&thrdid=9008

http://ranneliike.net/keskustelu.php?act=rthrd&grpid=40&thrdid=8968

Welcome to Verkosto.radikaali.org. This is your first post. Edit or delete it, then start blogging!

Kalentereita on jo ainakin kaksi, vallankumous.org:n ja takun, mutta kalenterisofta sopii radikaali.org:n ajatukseen täydellisesti.  Pieni työmäärä joka nojaa tekniseen toteutukseen ja josta voi olla hyötyä mahdollisimman monella.

Se erotus minkä radikaali.org voi tehdä vakiintunempiin kalentereihin (vaikka päällekkäisyydestä ei päästä eroon), on avata oma kalenterinsa ja sivunsa kullekin kaupungille.  Availen nuo tämän aamun aikana tampereelle ja helsingille, yksinkertaisesti koska noista kahdesta saan kerättyä tarvittavat tiedot ainakin osittain.  Valitettavasti tämä tarkoittaa juuri tuota päällekkäisyyden maksimointia takun ja vallankumous.org:n kanssa.   Kuten ehkä yltä arvasitte, seuraava askel on kerjääminen, olisi kiva jos olisi jyväskylän, oulun, turun jne. vastaavat jotka kävis piffit ja klubitukset läpi ja lisäilis vaan kaikki tapahtumat listaan.

Muutama sana teknisestä toteutuksesta, alkuperäinen ajatukseni oli p2 teemainen sivu jossa kalenteri, mutta en saa pelkkää kalenteria irti tuosta.  Mikä johtaisi keskustelun ja kalenteri uutisten sekaantumiseen. P2 on twitterin kaltainen chattiblogi pohja (teema itseasiassa).  Mutta työstän tuota toteutusta ajan mittaan.Joten ei P2:ta ilmeisesti.

Oikeiden kalenterien käyttäjät voivat tykätä toteutuksesta, koska kalentereilla on .ical syöte.

Heitetään nyt sekaan vielä tämä aamuyön hyvä ajatus: kuvitelkaa että kaikista tapahtumista tulostettaisiin pari arkkia tarroja automaattisesti (siis sama formatointi, eri tiedot) ja ne jaettaisiin eteenpäin levitettäväksi.  Ois siisti, mutta kukas ton nyt tekis…

http://verkosto.radikaali.org/helsinki/

http://verkosto.radikaali.org/tampere/

Feministinen kollektiivi 3.8. klo 13

testitesti

PDF-kirjastoa siistittiin, lajiteltiin kirjoittajan mukaan ja teksteihin päivitettiin oikoluvut. Yläpalkista voit löytää linkin sinne.

Rakas päiväkirja, tamperelainen ammattikoulun opettaja Juhani Mäki-Ketelä on ilmoittanut jättävänsä Muutos 2011 ry:n puheenjohtajuuden juuri kun näytti siltä, että kyseisen yhdistyksen on onnistunut keräämään tarvittavat 5 000 kannattajakorttia kasaan (ne ovat tällä hetkellä Oikeusministeriössä laskettavana). Mitä todennäköisemmin se tarkoittaa myös sitä, että koko puolueesta ei tule mitään. Kannattajakorttien keräys kun oli lähes yksinomaan Mäki-Ketelän leveillä harteilla, puolueen muut puuhamiehet ovat lähinnä keskittyneet nörttäämään internetin ihmeellisessä maailmassa (jos heitä on oikeasti ollut edes olemassa). Harmi, Yleisradion pienpuolueiden vaalitentti jää astetta tylsemmäksi viihdeohjelmaksi ensi huhtikuussa, jos Muutos 2011 -puolueella ei ole ketään lähettää telkkuun.

Mäki-Ketelän päätös oli odotettu. Olen seurannut hänen edesottamuksiaan kerätessäni materiaalia ensin pamflettiprojektiani ja sittemmin työn alla olevaa artikkelia varten. En tiedä pitäisikö käydä häntä sääliksi. Hän ei näyttänyt missään vaiheessa ymmärtäneen sitä, mistä niin sanotussa maahanmuuttokriittisessä liikkeessä on kyse. Kuvitteliko Mäki-Ketelä tosissaan, että niin sanottu maahanmuuttokriittinen liike on spontaani kansanliike, joka vilpittömästi haluaa Suomeen uutta poliittista kulttuuria ja suoraa demokratiaa? Eikö hän missään vaiheessa tullut miettineeksi Hommafoorumin taustoja Suomen Sisu ry:n sisäpiirin juttuna? Mäki-Ketelä nähtäväsi myös sokaistui käydessään vain ja ainoastaan samanmielisten kanssa keskusteluita sille, kuinka pienestä porukasta niin sanotussa maahanmuuttokriittisessä liikkeessä on kyse ja kuinka outoja he ovat valtaväestön silmin? Mäki-Ketelä ei osannut epäillä mitään, vaikka hän itsekin toteaa suostuneensa puoluehankkeen vetäjäksi koska toiset eivät halua esiintyä julkisuudessa kasvoillaan?

Mäki-Ketelä lähti siis rakentamaan puoluetta niin sanotulle maahanmuuttokriittiselle liikkeelle nähtävästi ymmärtämättä, että koko hommailussa oli ja on kyse lähinnä Suomen Sisun peiteoperaatiosta ja propagandakoneistosta, jossa ei edes pyritä analyyttiseen keskusteluun maahanmuutosta. Suomen Sisu perustettiin vuonna 1998 Suomalaisuuden liiton nuorisojärjestöksi kunnes se erotettiin siitä, koska kuulemma sen linja oli – kauniisti sanottuna – vähän liiankin kansallismielinen. Suomen Sisun ensimmäinen puheenjohtaja Teemu Lahtinen – nykyään perussuomalaisten kaupunginvaltuutettu Espoossa – oli aikaisemmin 1990-luvulla herättelemässä henkiin IKL:n nuorisojärjestöä.

Suomen Sisun aktiivit pääsivät 2000-luvun alussa oikein televisioon kertomaan, etteivät he ole mitään natseja, vaan kansallismielisiä roturealisteja. Heidän juttunsa ei niin sanotusti herättänyt kiinnostusta suuren yleisön keskuudessa, mutta 2000-luvun puolivälissä järjestön kansainvälisistä suhteista vastanneen hallituksen jäsen Jussi Halla-ahon – nykyään perussuomalaisten kaupunginvaltuutettu Helsingissä – blogi alkoi kerätä yhä enemmän lukijoita luoden illuusion siitä, että kyseessä olisi isokin poliittinen liike. Roturealismin sijaan alettiin puhua maahanmuuttokriittisyydestä ja Halla-ahon blogin vieraskirjan pohjalle perustettiin erillinen Hommafoorumi vuonna 2008 kokoamaan niin sanottuja maahanmuuttokriitikoita yhteen. Mäki-Ketelällä ei ollut mitään asiaa sisäpiiriin koska hän ei ole Suomen sisun jäsen.

Mäki-Ketelä ei myöskään ymmärtänyt niin sanotulle maahanmuuttokriittiselle liikkeelle olevan enemmän haittaa kuin hyötyä, että se järjestäytyy puoluepoliittisesti. Koska internetin ihmeellinen maailma on outo ja uusi media valtapuolueille, ovat ne olleet hämillään niin sanotun maahanmuuttokriittisen liikkeen edessä yrittäessään arvioida sitä, kuinka merkittävästä, isosta tai pienestä, liikkeestä on todella kyse. Kun liike ei ole julkisesti organisoitunut, se voi näytellä isompaa ja vaikutusvaltaisempaa kuin se todellisuudessa on, vaikkapa spämmäilemällä organisoidusti Helsingin Sanomien nettilehden keskustelupalstalle karkottaen erimieliset toisaalle. Toiseksi valtapuolueet eivät tiedä, ennen kuin hahmottavat liikkeen kokoluokan, voivatko ne jollain tavalla hyötyä siitä. Tämän takia esimerkiksi Jutta Urpilainen teki vakavan poliittisen virheen pitämällä “maassa maan tavalla” -puheensa, ei ainoastaan sisällöllisesti, vaan siksi, ettei hän ymmärtänyt sitä, kuinka pientä ihmisryhmää hän yritti puheellaan miellyttää. Urpilainen ja SDP:n puoluetoimisto osoitti lähinnä ymmärtämättömyyttä internetistä poliittisena mediana.

Samalla tavoin Lapuan liikkeen onnistui 1930-luvun alussa näyttelemään merkittävämpää roolia Suomen politiikassa kuin sen todellinen painoarvo olisi edellyttänyt: se sai ulkoparlamentaarisen painostuksen kautta läpi aloitteitaan koska Edistyspuoluetta lukuun ottamatta kaikki porvaripuolueet kuvittelivat saavansa osan sen kuvitellusta suosiosta. Kun maahan muodostettiin porvarihallitus keväällä 1930 ja presidentti K. J. Ståhlberg oli kyyditetty, kävikin ilmi, että porvaripuolueissa ainoastaan Kokoomuksessa lapualaisilla oli todellista kannatusta. Muut puolueet lopettivat lapualaisten kanssa flirttailun ja Kokoomus repesi kahtia vuoden 1933 eduskuntavaaleissa solmittua vaaliliiton IKL:n kanssa ajautuen marginaalipuolueeksi seuraavaksi 50 vuodeksi, vaikka J. K. Paasikivi yritti vielä pelastaa Kokoomuksen 1930-luvun lopulla irtautumalla yhteistyöstä IKL:n kanssa ja maltillistamalla Kokoomuksen politiikkaa.

Yleisradion TV2:ssa 3.4.2009 lähetetyssä Pressiklubi -ohjelmassa Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini käytti Halla-ahon ympärillä pyörivistä ihmisistä nimitystä propellipäät tarkoittaen niitä, jotka olivat alkaneet keräämään Halla-ahon valitsijamiesyhdistystä varten kannattajakortteja jo ennen kuin Perussuomalaiset olivat tehneet lopullista päätöstä hänen eurovaaliehdokkuudesta. Kuvittelin itsekin pitkään, että kyseiset sanat oli tarkoitettu Mäki-Ketelälle. Lukiessani Soinin teosta Maisterisjätkä huomaisin hänen viittaavan ilmaisullaan ennen kaikkea Veikko Vallin nimiseen entiseen Tony Halmeen eduskunta-avustajaan. Soini kertoo teoksessa kuinka Halmeen Perussuomalaisille “löytänyt” Vallin muina miehinä yhtenä päivänä käveli hänen huoneeseen eduskunnassa ja ilmoitti, että Soinin on erottava Perussuomalaisten puheenjohtajan paikalta. Hän alkaa rakentamaan uutta puoluetta Halmeelle. Seuraavana päivänä Vallin sai lähteä. Sittemmin Vallin perusti Suomen konservatiivit ry:n vuorostaan Halla-aho-ilmiön ympärille, mutta samalla tavoin kuin Mäki-Ketelä, hän lähti sen toiminnasta pois ennen aikojaan. Suomen konservatiivit ry ei vieläkään ole saanut kannattajakortteja kerättyä – ja tuskin tulee saamaan.

Suomen Sisun aktiivit ovat nähtävästi tyytyväisiä siihen, että he voivat toimia nykyään Perussuomalaisten suojissa saaden sieltä nostetta ylittäen todellisen kannatuksensa. Vaikka Soini olisi ilmoittanut, että Halla-aholla ei ole asiaa Perussuomalaisten listoilla ensi eduskuntavaaleissa, ei hän olisi lähtenyt minkään Mäki-Ketelän kelkkaan. Hän olisi tiennyt sen olevan poliittinen itsemurha. Edes Perussuomalaisten listoilta Halla-ahon läpimenoa kun ei voi pitää täysin varmana asiana vuoden 2011 eduskuntavaaleissa, jos allekirjoittaneen uuden suosikkinuorisopoliitikon, Kokoomuksen nuorten liiton puheenjohtaja Wille Rydmanin, onnistuu nappaamaan niin sanotuilta maahanmuuttokriittisiltä pari tuhatta ääntä, jotka olisivat muuten menossa Halla-aholle.

Puheenjohtajan erottua, yhdistystä johtaa varapuheenjohtaja seuraavaan vuosikokoukseen asti. Muutos 2011 ry:n varapuheenjohtajana toimii turkulainen oikeustieteiden ylioppilas Jiri Keronen. Hän on harvoja oikeasti älykkäitä ihmisiä niin sanotussa maahanmuuttokriittisessä liikkeessä ja hän onkin käsittääkseni yhä enemmän sukset ristissä niin omassa puolueessaan kuin vaikkapa Hommafoorumilla pääosin liberaaleine mielipiteinensä. Toivottavasti hänen onnistuu eheytymään ja irtautumaan niin sanotusta maahanmuuttokriittisestä liikkeestä ja löytää joku toinen puolue tai harrastus, johon käyttää lahjojaan. Muutos 2011 nimisen puolueen kun voi unohtaa hauskana kuriositeettinakin ajatellen seuraavia eduskuntavaaleja.

Keskisuomalaisessa ilmestyi alkuviikosta Paula Sallisen juttu Neidonmetsästäjät, joka käsittelee verkkoyhteisöjen kautta tapahtuvaa lasten seksuaalista hyväksikäyttöä.

Lehti teki hyvän ja perustellun ratkaisun paitsi julkaistessaan aiheesta jutun myös painaessaan paperille nettikeskusteluihin sisältyneet törkeydet. Aikuisten miesten netissä suoltamat rivoudet eivät lakkaa olemasta sillä että niistä vaietaan. Siksi vatsaavääntävien lausahdusten lukeminen aamukahvin kera on pienempi paha kuin se että nuo lausahdukset jäisivät ainoastaan niiden korviin joille ne on alun perin tarkoitettu. Liian usein naiset ja tytöt suojelevat muiden mielenrauhaa ja vaikenevat, ja se johtaa juuri siihen tilanteeseen josta edellisissä merkinnöissä on kirjoitettu: rivoudet näyttäytyvät virkistävinä ja mukavan ronskeina, ja niistä valittavat näyttäytyvät hienohelmoina ja herkkäkorvina.

Toimittajan nettiyhteisön kautta tavoittamat miehet eivät ole karkumatkalla vankilasta vaan elelevät yhteiskunnassa kuten muutkin, perheellisinä miehinä. Heitä ei tunnistaisi katukuvasta, eikä se ole mikään ihme. Kyse ei viime kädessä ole vain häiriintyneistä yksilöistä vaan yhteiskunnasta, jossa nuorelle nais- tai tyttöruumiille on valtava kysyntä. Tämän todistaakseen ei tarvitse kuin kirjoittaa Googleen hakusanaksi young girl. (Tulokset ovat melko erilaisia kuin young boy -haulla.)

Tästä aiheesta on hämmentävän vaikea kirjoittaa, sillä keskustelu on nuorallakävelyä. Kuinka puhua siitä mikä meidän kulttuurissamme tehdään normaaliksi ja samaan aikaan pitää mielessä että mikään ei oikeuta ketään toimimaan kuten Sallisen jutun miehet? Yritän kuitenkin: tässä yhteiskunnassa on tiettyyn rajaan asti suotavaa haluta nuorta tyttöä. Tämä haluaminen tuotetaan luonnolliseksi toisaalta osana kapitalismia ja toisaalta osana seksuaalisuutta, jotka tietenkin toimivat toistensa ehdoilla. Ja viime kädessä kyse on sukupuolijärjestyksestä, jossa ylistäminen toimii alistamisen mekanismina: Nuoren tytön ruumiiseen tiivistyy kaikki mikä on haluttavaa ja ihanaa. Tytön ruumis myydään meille seksuaalisuutena ja tytön ruumiilla meille myydään tavaroita. Tyttöruumiillisuus on viatonta, sileää, puhdasta, kaunista, aitoa, hoikkaa, vastaanottavaa, muuntautumiskykyistä…  (“Teissä on viattomuutta, mutta toisaalta aitoutta ja innokkuutta…”) Siksi tässä yhteiskunnassa on tiettyyn rajaan asti suotavaa ja jopa luonnollista haluta nuorta tyttöä.

Tyttöyden ihanne ei kosketa ainoastaan lapsia, vaan se ulottuu aikuisiin naisiin. Tytön hahmossa tiivistyy kaikki se, mikä naisessa yhä edelleen on monien mielestä ihailtavaa: henkinen alemmuus, pienuus, lapsellisuus, karvattomuus, riippuvuus toisista… Tyttönainen on epävarma, alistuva, keikistelevä ja heikko sekä altis miellyttämään, ja siksi houkutteleva ideaali heille joita ajatus tasavertaisesta kumppanista jostain syystä kauhistuttaa. Tytön ja naisen raja on häilyvä, ja tuntuu yhä  hälvenevän kun kuvitteellista ihannetyttöyttä tuotetaan osana lapsuutta ja osana naiseutta. Jos keskustellaan ainoastaan yksittäisistä kieroutuneista miehistä ja siitä kuinka heidät saadaan eliminoitua jätetään huomiotta tämä laajempi kokonaisuus, jonka sisällä me kaikki opimme seksuaalisuudesta ja itsestämme.

Miksi kukaan tyttö suostuisi tapaamaan miehen joka “mielellään laskisi spermaa” hänen sisäänsä? Miksi kukaan tyttö edes hengaisi moisessa nettiyhteisössä? Koska kuka tahansa tyttö haluaa tulla hyväksytyksi ja halutuksi. Koska meille tarjottava hyväksynnän malli keskittyy siihen että hyväksyminen on yhtä kuin haluaminen. Miehen hyväksynnän saa olemalla haluttava. Ja haluttuna oleminen on yhtä kuin seksuaalisuus. Yhä uudelleen eri yhteyksissä toistuu kaava jossa naisen seksuaalisuus typistyy haluttavuuteen ja siihen miltä oma ruumis näyttää. Naisruumiin seksuaalisuus on turpeita huulia ja oikean muotoisia rintoja, eteenpäin kaareutuvia asentoja ja suuria silmiä. Miten 13-vuotias voisi tietää seksuaalisuudesta konventionaalisen heterohaluttavuuden ulkopuolella, kun samaa mallia toistellaan vielä 30-vuotiaillekin viikosta toiseen sekä naisten- että miestenlehtien kansissa?  Helpoimpana näyttäytyvä tie toteuttaa omaa seksuaalisuuttaan on tulla halutuksi.

Moni nuori tyttö myös haluaa epätoivoisesti päästä aikuisten maailmaan ja päteä siellä, osoittaa itsenäisyytensä ja riippumattomuutensa. Nettiyhteisön miehet tarjoavat väylän toteuttaa monta toivetta: kokea jotakin uutta, tulla hyväksytyksi ja halutuksi, olla “aikuinen”, jopa kokea hallinnan tunteita. Näiden toiveiden toteuttamisen hintana on seksuaalinen väkivalta, mutta usein se on kuitenkin taitavasti naamioitua – eikä vähiten siksi, että tytöille tyrkytettävän seksuaalisuuden ja väkivallan raja on jo alun perinkin hämärä.

Ei tietenkään kannata aliarvoida tyttöjä: he eivät ole tyhmiä eivätkä viattomia (ainakaan siinä mielessä kuin nettiyhteisöjen miehet tuntuvat kuvittelevan). He tekevät ratkaisuja ja valintoja, mutta he tekevät valintansa annetuissa kehyksissä. Ja ne kehykset – meidän yhteiskunnassamme ne ovat yksiselitteisen paskat. Ei ole mielekästä kysyä, toimiiko irc-galleriaan heruttelukuvia postaava tyttö pakotettuna vai vapaasti valitsevana subjektina ja pitäisikö hänen toimintaansa moralisoida vai pitäisikö se nähdä emansipoituneena oman seksuaalisuuden toteuttamisena. Mielekkäämpää on kysyä miksi irc-galleria näyttäytyy houkuttelevana vaihtoehtona 13-vuotiaan seksuaalisuuden  toteuttamiselle, tai miksi voi olla nuoren tytön kannalta palkitsevaa kuulla omistavansa “herkkukummun”.

Lopulta törmätään aina samaan ongelmaan: millä tavoin luoda uudenlaista, aidosti voimauttavaa seksuaalisuutta, jos toiminnan rajat ovat aina jo valmiiksi käsittämättömän ahtaat, ja jos toimijoiden itseymmärrys on jo valmiiksi rakentunut näiden maailman ahtaimpien rajojen varaan? Kovin pitkälle ei päästä jos keskustelu nettiahdistelusta urautuu toisaalta ilmiantosuunnitelmiksi ja toisaalta keskusteluksi siitä ahdistellaanko poikia kuitenkin enemmän kuin tyttöjä. Kovin pitkälle ei päästä myöskään silloin, jos feminismin ytimessä nähdään ainoastaan yksilöllinen valinnanvapaus. Silloin päädytään vain olemaan samaa mieltä Sallisen tapaaman Tommi-laurin kanssa: Jokainen tietää itse mitä tekee.

”Sopeutumista ei tarvitse opettaa, sillä se on eläimen luonnollinen taipumus. Se, mitä on opetettava, on nimenomaan vastarinta ja vastarintaan on käytävä silloin kun havaitaan vääryys.”

- Mika Ojakangas, Pietas – kasvatuksen mahdollisuus

Kesäkuun lopussa julkaistiin kansainvälinen 38. maan tutkimus nuorten yhteiskunnallisesta osaamisesta, osallistumisesta ja asenteista [1]. Tutkimuksen julkilausuttu tavoite oli selvittää nuorten valmiudet aktiivisiksi kansalaisiksi nyky-yhteiskunnassa.

Keskeiset tulokset eivät ole yllättäviä. Suomalaisten nuorten yhteiskunnalliset tiedot ovat vertailtujen maiden kärkeä. Lisäksi nuorten luottamus poliittisiin instituutioihin on vakaa. Sen sijaan yhteiskunnallinen osallistuminen ei nuoria kiinnosta. Joku saa mitä tilaa (ja saa vaikka ei tilaisikaan).

Kansainvälisessä vertailussa suomalaisnuoret valloitivat häntäpään kiinnostuksessa yhteiskunnallisista ja poliittisista asioista. Pöhöttynyt parlamentaarinen valtaeliitti saa edelleenkin jatkaa kestejään ihan rauhassa, ainakin mikäli tutkimukseen on luottaminen: vain kymmenesosaa nuorista kiinnostaa toimiminen puolueissa, sen sijaan vaaleissa aikoo äänestää 85% nuorista. Kiinostumattomuus polittiseen toimintaan ei tyhjene puolueisiin, vaan vain yksi kolmesta on osallistunut jonkin yhteiskunnallisen järjestöjen toimintaan.

Lisäksi yhteiskunnallisiin instituutiohin tuntuisi luottavan häiritsevän suuri osa nuorisosta. Valtionhallintoon ja tiedotusvälineisiin luottaa kahdeksan kymmenestä, poliittisiin puolueisiin lähes kaksi kolmesta – kaikki reippaasti kansainvälisien keskiarvojen yläpuolella. Lisäksi lähes täysin järkähtämätöntä luottamus on poliisiin ja puolustusvoimiin. Mitäs se Althusser höpötti aikoinaan niistä ideologisista valtiokoneistoista…

Tutkimuksen tulokset eivät anna varmastikaan todellista kuvaa nuorten aktiivisuudesta ja kyvykkyydestä, saatika tavoita heidän poliittista potentiaaliaan yhteiskunnan eri tasoilla. Koulutusjärjestelmän kasvatustavoitteiden tarkastelulle tulokset kuitenkin antavat oivan mahdollisuuden.

Paljon on kuultu puhetta ja huolta nuorten yhteiskunnallisesta asemasta. Nuorisoon suhtautumisessa näyttäisikin niputtuneen kaksi ääripäätä: passiivinen nuori, joka ei toteuta kansalaistehtäväänsä, eli äänestämistä, sekä terroristinuori, joka radikalisoituu kansalaistehtäväkanavansa ohitse. Voisikin todeta, että 2000-luvun nuorison hallinta perustuu pyrkimyksiin käsitellä tätä passiivisen terroristin comboa.

Huoli nuorten passiivisuudesta on tuottanut 1990-luvulta alkaen kymmeniä tutkimuksia, kamppanjoita ja hankkeita. Rahaa nuorten aktivoimiseen näyttäisi löytyneen. Ja miksipä ei löytyisi, onhan kyseessä viimekädessä parlamentaarisen demokratian legitimiteetti, ellei tulevia sukupolvia saada innostettua äänestäjiksi. Äänestämisen osalta homma näyttäisi kohtuullisen hyvältä ottaen huomioon 85%:n äänestyshalukkuuden. Nyt julkaistun kansainvälisen tutkimuksen keskeiset tulokset ovat suomalaisnuorten osalta samanlaiset kuin vuosituhannen vaihteessa (IEA Civics 2001). Valtionneuvostotason projekteista, opettajakoulutukseen kohdistetuista aktivointihankkeista ja muista sellaisista huolimatta aktiiviseksi kansalaiseksi kasvattaminen ei nyt ihan näytä onnistuvan.

Virallinen nuorten aktivoimisen asetelma on kummallinen. Kaava on löyhästi seuraavanlainen: kansainvälisen talousorganisaation kasvatusjaosto yhdessä kansallisten ministeriöden ja niiden konsulttien kanssa päättää ratkaista ongelman; kansainvälinen organisaatio laatii asiantuntijatyöryhmän voimin strategian tilanteen muuttamiseksi; kansallinen opetusministeriö ja opetushallitus tms. julistaa strategiaa myötäilevän hankkeen avatuksi; hanke ulotetaan yliopistojen kasvatustieteelisiin tiedekuntiin ja opettajankoulutukseen; visioita testataan mahdollisesti laboratorio-olosuhteissa, eli normaalikouluissa; lopulta strategiat ja sisällöt valuvat kouluihin ja opettajille joko täydennyskoulutusten tai ”kuinka kasvatan aktiivisia kansalaisia” -oppaiden muodossa. Lopulta luokkahuoneessa pitäisi tapahtua jotain järisyttävää.

Mitkä ovat perusteet oletukselle, että ketään voi aktivoida tällaisella ylhäältä alas -mallilla? Etenkin jos ymmärrämme aktiivisuuden tietoisena poliittisena toimintana, ei aktiviteettina tai tapana, jollaiseksi määräajoin tapahtuva äänestäminen voitaneen lukea. Itseasiassa voitaisiin hiljalleen harkita koko aktiivisuus -sanasta luopumista.

Poliittisessa aktiivisuudessa on paljon samaa kuin oppimisessa. Molemmat jäävät usein pinnallisiksi ellei lähtökohtina ole omat (tai yhteisön) tarpeet ja halut. Erityisesti nuorten osalta aktiivisuus ja oppiminen ovat sidoksissa motivaatioon, sosiaalisiin suhteisiin, kokeiluun ja tunnusteluun, miksei myös voittoihin ja tappiohin. Ylätason aktivoimishankkeilla ei kyetä tarttumaan näihin lähtökohtiin.

Oli miten oli, tutkimukset näyttäisivät osoittavan, että nuoret pitävät poliittisia instituutiota ja valtion hallintoa stabiileina voimina, jotka toimivat ”tuolla jossain” ilman, että niihin tarvitsisi vaikuttaa.  Tai, että niihin voitaisiin vaikuttaa. Demokratiakin pelaa kuin itsestään. Nuoren positioksi näyttäisi jäävän yhteiskunnallinen asiakkuus äänestäjänä, kuluttajana, työntekijänä tai yrittäjänä. Kollektiivinen, organisoitu poliittinen toimita ei nuoria kiinnosta.

Eipä sinällään ihme. Koulun opetussisällöt ja -menetelmät kun tukevat kuvaa staattisesta yhteiskunnasta. Yhteiskunnallisen opetuksen sisällöt keskittyvät ennen kaikkea yhteiskunnan instituutioihin ja niiden (ideaaliin) toimintaan (joiden esittely tietyssä mittakaavassa toki on tarpeellista), eivät esimerkiksi vallan käyttöön, vastarintaan, konflikteihin, ristiriitoihin, kamppailuihin, poliittisiin ihanteisiin, tai eriarvoisuuteen.

Koulujen yhteiskunnallinen opetus on ylipäätänsä vähäistä ja kaikenlisäksi se aloitetaan vasta myöhäisessä vaiheessa, peruskoulun yhdeksännellä. Alakoulussa keskitytään tottelevaisuuten ja hyvään käytökseen. Perusteita yhteiskunnallisista asioista oppimisen viivästyttämiselle on vaikea löytää, yhteiskunta kaikessa moninaisuudesssaan kun on läsnä lapsen arjessa päivittäin. Tämän yhteiskunnan toimijaksi lapsi pyrkii jo pienestä pitäen. Voisikin todeta, että ymmärrystä yhteiskunnasta ei haluta tuottaa. Sen sijaan yhä enemmän keskitytään yksilöön, esimerkiksi yksilöpsykologian ja yrittäjyyden näkökulmista.

Koululaitoksesta puuttuu perkele kaikki dynamiikka. Eipä siis ihme, että koulu on nuorisolle vain yksi arjen toiminta-areena – eikä edes kovin merkityksellinen sellainen. Omaehtoisen ja itseorganisoituvan oppimisen sijaan kouluopetus on edelleen valitettavan usein tallettamista ja tiedonsiirtämistä. Tieto kaadetaan professionaalisen objektiivisen tiedon kantajan, opettajan päästä tietämättömän vastaanottajan, oppilaan päähän (sitä ennen se on kaadettu opettajan päähän…). Kouluoppimisessa opettaja on subjekti, oppilas objekti. Luokkahuonekäytännöt ovat pahimmillaan samalla tavalla performatiivisia kuin perinteinen teatteri tai politiikka: katsojat seuraavat sivusta ulkoaohjattua spektaakkelia.

Jos tehdään jotain yhdessä, niin ryhmätoiminta ja yhteistoiminnallisuus jäljittelevät irvokkaasti nykytyön organisoinnin muotoja. Siksi tulisikin olla hyvin tarkkana silloin kun huudetaan lisää yhteisöllisyyttä kouluihin: yhteisön ja yhteisöllisyyden sijaan tällöin tarkoitetaan tiimiä ja yhteistoiminnallisuutta, joista on välittäminen ja solidaarisuus kaukana.

Myös yrittäjyyttä ajetaan kouluihin sellaisella haipakalla, että huh huh. Eräs jyväskyläläinen ns. silmäätekevä kokoomuspoliitikko tiivisti oikeiston kasvatusvisiot näppärästi toteamalla, että yrittäjyysopinpolku on aloitettava jo alakoulusta lähtien, koska “asenteisiin ja mielipiteisiin voidaan vaikuttaa tehokkaimmin alakouluiässä lisäämällä yrittäjyystietoutta opetuksessa.” Näin sitä vaan esitellään omaa etua yhteisenä etuna.

On ymmärrettävä kasvatusjärjestelmä jatkuvan poliittisen kamppailun kohteena. Järjestelmänä, joka tällä hetkellä, ehkä enemmän kuin koskaan, pyrkii – ja nimenomaan pyrkii, nuorten näitä pyrkimyksiä eri tavoin vastustaessa – uusintamaan vallitsevaa poliittista järjestystä ja vastaamaan tulevaisuuden turbotehokkaiden työmarkkinoiden vaatimuksiin.

Althusserin analyysi koulusta tärkeimpänä ideologisen valtiokoneistona ei suinkaan ole lähtökohdiltaan vanhentunut, vaikka muut ideologiset apparaatit, kuten media, ovat nousseet yhä merkittävimmäksi. Suurpääoman tarpeita palveleva uusliberaali valtio tulee yhä voimakkaammin esiin koulussa. Sen tehtävänä on tuottaa paitsi mutkatonta tietokykyistä työvoimaa työmarkkinoille myös kasvattaa aivan uutta prekaaria yrittäjäsubjektia, joka oikeiston mainostaman tarunhohtoisen yrittäjyyskuoren alla käy markkinoilla jatkuvaa taistelua toimeentulosta, syyttää epäonnistumisista itseään, pärjää yksin ja kilpailee kaikkia muita vastaan yksilönä.

Koulutuspoliittisen eliitin mielissä välkkyy totalitaristinen koulutusjärjestelmä. Kyllä, totalitaristinen siinä mielessä, että jokaiselle yksilölle löytyy talouden tarvitsemaa kykyä vastaava paikka yhteiskunnallisessa tuotantokoneistossa. Suuri huoli tuntuisikin kohdistuvan talouskasvun näkökulmasta tuhlatuihin kykyihin ja koulutusjärjestelmäaidan pakopaikoihin. Kyseessä ei ole niinkään suunniteltu koneisto, vaan taloudellisen kasvun välttämättömyys, jonka perusteella lapsia voidaan jo lastentarhasta alkaen valikoida perintötekijöiden ja luokka-aseman perusteella sopiviin tehtäviin.

Tästä syystä opetusministereitä, koulutussuunnittelijoita ja muita visiönäärejä ei kiinnosta ihminen, hänen tarpeensa, saati kyvyt yleensä vaan ne kyvyt, joilla kilpailuyhteiskunnasta voidaan tehdä entistä tehokkaampi turboyhteiskunta.

Turboyhteiskunnan koulussa tapahtuva sosialisaatio tarkoittaa sellaisen ajattelutavan omaksumista, jossa kaikki uhrataan yhteiskunnan taloudellisen tehokkuuden ja kansallisen kilpailukyvyn eteen. Jos kasvatuksen sosialisaatio tarkoittaa vallitsevien arvojen hyväksymistä, niitä kyseenalaistamatta, meidän on päästävä siitä eroon. Tällaista sosialisaatiota vastaan on asetettava vaade vastarinnasta. Sopeutumisen sijaan on kasvatettava sopeutumattomia kansalaisia, persoonallisuuksia, jotka kykenevät vastarintaan. Siksipä kasvatuksen keskeiseksi tehtäväksi tulisi asettaa yhteisvastuuseen kasvattaminen.

Radikaalisti demokraattinen yhteiskunta edellyttää yhteisvastuuta. Siis yksinkertaisesti sitä, että kaikista pidetään huolta, eikä ketään jätetä heitteille. Yhteisvastuu ei kuitenkaan tarkoita sosialidemokraattista ylätason holhousta, eikä se sulje pois ihmisen autonomisuutta. Sillä yhteisvastuu tarkoittaa vastuuta itsestä, mutta se tarkoittaa myös vastuuta muista ja jopa, kuten Mika Ojakangas muistuttaa, vastuuta muiden vastuullisuudesta.

Mitä jos opetussuunnitelmatason korulauseet tasa-arvosta, oikeudenmukaisuudesta, ympäristön puolustamisesta, aktiivisuudesta, monikulttuurisuudesta, oikeuksista ja vapauksista, sekä demokratiasta otettaisiin vakavasti. Vakavasti siinä mielessä, että ne törmäytettäisiin oppilaiden arjessa jotenkin aivan muuten kuin opettajan power point -shown muodossa.

Eikö nuorison radikalisoituminen voisi olla ilolla tervehdittävä vaihtoehto niitä yhteiskunnallisia kehityslinjoja vastaan, joissa eriarvoisuus lisääntyy, yksilöllisiä ja kollektiivisia oikeuksia poljetaan, edustuksellinen demokratia, talousjärjestelmä ja ympäristö ovat yhä pahemmassa kriisissä. Itseasiassa, radikalisoituminen on todellakin ainoa vaihtoehto, jos verrataan opetussuunnitelmaankin asettettuja tavoitteita tämän hetken yhteiskunnan tilaan.

Ja silti, eikö juuri näin tapahdu (toisin kuin tutkimukset väittävät) kaikissa niissä yhteiskunnallisissa kamppailuissa joihin nuoret osallistuvat. Pasiiviset terroristit tulisi nähdä uusien elämänmuotojen ja poliittisten järjestyksien etujoukkona, jonka arvoihin ja politiikan tekemisen tapoihin eliitin ja vanhempien sukupolvien olisi suhteutettava omansa – ei toisin päin. Nuoruus taluttaisi pystyyn mädänneen poliittisen ja taloudellisen eliitin peilin eteen.

Mutta ai niin, eihän tällaista saa esittää, koska silloin on politisoimassa pyhää porvarillista koulutusjärjestelmää. Äh, koulutusjärjestelmää ei tarvitse politisoida, se on jo poliittinen – niin kuin varsin hyvin tiedämme.

***

Näin lomalla on mukava laajentaa horisontteja. Törmäsin mielenkiintoiseen dokumenttiin tuntemattomasta lähihistoriasta. Oletko sinä kuullut Oka-kriisistä vuodelta 1990? En ollut minäkään.

Oka-kriisi käynnistyi kun länkkärit yrittivät viedä Mohawkkien viimeisiä maita rakentaakseen 9-reikäisen golf-kentän. Sitten ammuskeltiin, piiritettiin inkkareita ja näytettiin kuka saa rikkoa sääntöjä ja kuka ei. Kriisin taustalla on ilmeisesti golfin lisäksi aika paljon muutakin typerryttävää sortoa. Minä kun luulin, että vain Saksa on paska maa. Niitä on näemmä enemmänkin.

Kanehsatake: 270 Years of Resistance (The Oka Crisis) (1993)

Jonotin sattuneista syistä Tampereen Acutassa lauantaina yhteensä 8 tuntia. Jonotus alkoi siinä klo 10.00, pääsin vastaanotolle joskus kahden-kolmen välissä, verikokeisiin siinä puoli viisi ja lääkärin tykö kuudelta. Eilen Aamulehti uutisoi, että Acutassakin on ollut viikonloppuna festarimeininki päällä ja henkilökunta on joutunut vetämään keskiviikosta lähtien äärirajoilla. Aamulehden kommentoija palvelun käyttäjä kiteytti ongelman lähtökohdat mielestäni äärimmäisen hyvin:

“Mielestäni ongelma on “Suomen sulkeutuminen heinäkuuksi” Tilastoja tuulkitaan aina samojen periaatteiden mukaisesti. Tuijotetaan työväestön ja koululaisten lomien ajankohtaan ja päätellään, että lomalaiset eivät todennäköisesti sairasta. Todellisuudessa tämä ryhmä käyttää työterveyshuollon palveluja tai yksityistä palveluntuottajaa. Tilastoharhalla suljetaan vanhukset, mielenterveyshäiriöitä potevat, syrjäytyneet ja huumaavien aineiden väärinkäyttäjät hunningolle. Lomaaika tuottaa epätasaisia sosiaalipalveluja, rikkoo seurantaa ja jättää asakkaita yksinäisyyteen ja ilman tarvoittavaa tukea.”

Tämän lisäksi myös julkisella puolella lomaillaan heinäkuussa, minkä johdosta Hatanpaan, Pyynikin ja Tammelakeskuksen terveysasemat hoitavat 28.6.-8.8. välisenä aikana kaikki Tampereen hoitoa tarvitsevat. Asiaa ei varmaankaan auta myöskään se, että korkeakouluopiskelijoiden terveydenhuollosta vastaava YTHS on heinäkuun kiinni. Psykiatriset poliklinat ovat sattumanvaraisesti auki, minkä lisäksi huume-, lääke- ja sekakäyttäjille ja näiden läheisille palveluita tarjoava Matala on kiinni ensi kuun alkuun. Arkisin homma toiminee vielä jotenkuten omalääkärien kautta, mutta viikonloppuisin koko kaupunki ohjataan yhteen ja samaan paikkaan, Acutaan!

Tähän kun lyödään päälle hulluuden kesä 2010, päättymätön intiaanihelle, mummojen ja pappojen pyörtyily, erityisen dramaattiset hukkumistilastot ja muut vesillä tapahtuneet onnettomuudet, Tammerfest ja kaikki muut viikonloppuiset kesätapahtumat, loputon viinalla läträäminen, kaikenlaiset isommat ja turhemmat alkoholipoliittiset haverit, sekakäyttäjien vajarit ja sitä seuraava kasvava vitutus, on holokausti valmis.

Tampereen tilaaja-tuottaja-mallin tilaajapäällikkö Erkki Lehtomäki kommentoi tilannetta Aamulehdessä, että “terveyspalveluja ei voi mitoittaa satunnaisten ruuhkien mukaan”. Kun lukee Aamulehden kommenttipalstaa, tilanteesta syytetään yleisesti lääkäreiden korkeata palkkatasoa ja toisekseen ihmisiä, jotka hakeutuvat ensiapuun joko turhaan tai joutuneet sinne omaa tyhmyyttään. Ongelmaa ei kuitenkaan kannata hakea ensisijaisesti yksittäisistä palkkaluokista tai ihmisten kipukynnyksestä tai tyhmien tapaturmaherkkyydestä. Mietitääs vähän. Kyseessä ei ole mikään “satunnainen ruuhka” vaan vuosikymmeniä jatkuneella tietoisella politiikalla luotu julkinen helvetti, joka osaltaan on säästötoimenpiteiden, käyttömaksujen nostamisen, yksityistämisen, keskittämisen ja kilpailuttamisen tulos. Tietenkin tämä helle on poikkeuksellinen ja silloin dokauskin on yhtä hässäkkää, mutta silti.

Tämänkaltaiset “satunnaiset ruuhkat” osoittavat suomalaisen “hyvinvointiyhteiskunnan” toimintakyvyn tai paremminkin sen kipupisteet. Yhä edelleen kuulee esimerkiksi kannanottoja tämän valtiomuodon puolesta sellaisilla perusteluilla kuin että suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on paljon parempi kuin moni muu ja siksi säilyttämisen ja puolustamisen arvoinen. En kiistä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö tässä hyvinvointivaltiossa olisi kehitettävää, eikä se kehittäminen tapahdu ainoastaan saavutettujen etujen passiivisella puolustamisella ja jatkuvilla torjuntavoitoilla. Hyvinvointikeskustelun sokea piste tuntuukin olevan hyvinvointiyhteiskunnan toimintaedellytykset sinänsä.

Hyvinvointivaltio oli valmis (tai täydellisimmillään, mutta taloudellisesti myös äärimmäisen ylikuumentunut ja ylivelkaantunut) siinä 1980-luvun lopulla, josta lähtien sitä onkin sitten 1990-luvun laman taloudenhoidon myötä jouduttu systemaattisesti ajamaan alas. Kuitenkin tuntuu yhä edelleen elävän varsin yleisenä sellainen käsitys, että suomalainen terveydenhuolto olisi maailman parhaimmistoa. Kuitenkin jo WHO:n vuoden 1997 aineisto (World health report 2000 statistical annex) osoittaa, että Suomen terveydenhuoltojärjestelmä kokonaisuudessaan (huomioon ei varmaankaan olla otettu julkisen ja yksityisen eroa sekä sosiaalipolitiikkaa ja terveydenhoitoon liittyviä kustannuksia) löytyy jäsenmaiden kesken vasta sijalla 31 ja edelle menevät esimerkiksi Marokko (29), Saudi Arabia (26), Kolumbia (22), Islanti (15) ja Singapore (6).

Kun miettii tätä vasten Lipposen ja Vanhasen molempien hallitusten saavutuksia, kymmenessä vuodessa suomalainen terveydenhuolto ei ainakaan sen julkisella puolella ole mennyt kuin huonompaan suuntaan. Myöskään tilaaja-tuottaja-malli ei toimi ainakaan vielä kuin tilapäisesti; yksityinen puoli kerää usein kermat päältä ja vaikeat tapaukset palautetaan julkisen piiriin. Tämän lisäksi Suomi ei ole enää edes koulutuksen mallioppilasmaa, pisa-tutkimuksissa ei enää pärjätä, eikä Suomen puitteet dynaamisen osaamisympäristön tarjoajana ole liiemmin parantunut. Tämän lisäksi Nokian uudet älypuhelimet ja Kallasvuon medianhallinta yleensä näyttäisivät floppaavan, kun Steve Jobs ja Apple tekevät mitä tahtovat. Sanalla sanoen, Suomi ei ole enää kovinkaan kilpailukykyinen maa ja sen ainoa lohtu tuntuisikin kansainvälisesti olevan enää se, että se on Euroopan unionin ylivelkaantuneiden maiden vähiten ylivelkaantuneita (sic). Toinen valttikortti on tietenkin vielä lupautuminen maailman ensimmäiseksi ydinjätteen loppusijoitusmaaksi!

On sanomattakin selvää, että perinteinen käsitys Suomesta hyvinvointiyhteiskuntana on kilpailukyvyn kehittämisen kannalta ainoastaan hidaste, ei kilpailuetu. Eikä siinä vielä kaikki. Euroopan unionin ja sitä kohdanneen talouskriisin myötä yksittäisten (ja varsinkin pienten) valtioiden on entistä vaikeampi vaikuttaa esimerkiksi julkistaloutensa alati heikkenevään tilaan. Elämme monipuoluejärjestelmässä, jossa poliittisten sisältöjen painoarvoista päätetään demokraattisissa vaaleissa, jotka ovat puolueiden poliittiselle uskottavuudelle kaikki kaikessa. Näin ollen nykyinen Kiviniemen hallitus ei tule tekemään mitään merkittäviä uudistuksia myöskään julkisen terveydenhuollon alennustilan parantamiseksi, koska vaaleja ajatellen olisi hallituspuolueille itsemurha alkaa tehdä vielä entistäkin kovempia leikkauksia joiltain muilta sektoreilta terveydenhuollon parantamiseksi – niin ihmiskasvoista kuin se olisikin. Niinpä tämänkaltaiset leikkaukset on jätetty suosiolla seuraavan hallituksen ongelmaksi ja näitä elvytyksen ja kriisinhallinnan kannalta epämieluisia (mutta välttämättömiä) tekoja voidaan pahimmassa tapauksessa venyttää useiden vuosien ajan!

Toistaiseksi ainoa globaali ja yhtenäinen strategia kansalliseksi elvyttämiseksi onkin ollut entistä suurempi lainanotto kotitalouksien, yritysten ja valtioden tasolla. Porvarien strategia on yksinkertainen, mutta pomminvarma: kun epämieluisia päätöksiä venytetään ja näin ollen julkistalouden rappiota ainoastaan passiivisesti edistetään, minkä lisäksi valtion velkataakkaa tietoisesti kasvatetaan, seuraavalla hallituskaudella on joko entistä järkevämpää tai kenties välttämätöntä (perusteet riippuvat tulevan hallituskoalition koostumuksesta) siirtyä entistä merkittävämpiin säästötoimenpiteisiin, yksityistämiseen, keskittämiseen, kilpailuttamiseen, käyttömaksujen kohottamisiin jne. Tämä on uusliberalismin toimintastrategia Pohjoismaissa, jolla porvarit ovat ottamassa niskaperseotetta hyvinvointiyhteiskunnasta.

Com-Post-Modern Sculpture for the Avant Gardeners -näyttely 24.7.-15.8.